perjantai 18. joulukuuta 2015

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Anache



Kirjailija: Maria Turtschaninoff
Alkuperäinen nimi: Anache - Myter Från Akkade
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Marja Kyrö
Sivumäärä: 523

Kirjoitin tässä äskettäin erittäin mairean arvostelun Maria Turtschaninoffin Finlandia Junior -voittajasta, Maresista. Vaan kuinkahan mahtaa olla pari vuotta vanhemman Anachen laita? Onko mahdollista, että jokainen Turtschaninoffin kirjoittama kirja on yhtä kirjallisuuden ilojuhlaa?

Anache kertoo nuoresta Akkadi-tytöstä Anachesta ja hänen kasvamisestaan aikuiseksi naiseksi. Hyvin läheisenä teemana kirjalle on myös naisten asema akkadilaisten kulttuurissa. Kirjan pohdinta naisten asemasta tuo hieman mieleen Maresin, mutta Anachen tarina pyrkii löytämään aiheeseen uuden, suorastaan hyvin kummallisen lähestymistavan. Kun Maresi oli hyvin suorasukainen sanomansa kanssa, Anache etsii uudenlaisen näkökulman, ja vie tarinan melko odottamattomille raiteille. Kirjan juoni on hieman monimutkainen ja kirja taitaa olla myös Turtschaninoffin sivumäärältään pisin. Maresi ja Arra ovat molemmat reilusti alle 300-sivuisia, mutta Anachessa on tekstiä jopa yli 500 sivun verran. Aluksi olisin saattanut sanoa juonta ehkä hieman pitkitetyksi, mutta kun olen antanut kirjan muhia mielessäni nyt jo yli kuukauden verran on pakko sanoa, että jokainen sivu käytettiin juuri oikean tunnelman luomiseen. Kokonaisuus vaikuttaa loppuun hiotulta vaikkakin itse tarina on paljon rosoisempi kuin hyvin lämminhenkisessä Maresissa. Elämä Akkadien heimoissa on karua, ja kirja tuo sen juuri oikealla tavalla esiin. Kun tarkemmin ajattelee, tästä kirjasta päällimmäisenä minulle on mieleen jäänyt juurikin tuo Anachen elämän karuus ja onnettomuus.

Anache on Turtschaninoffin päähenkilöistä ehkä luonteeltaan karkein kuten koko tarina muutenkin. Maresi oli päähenkilönä hyvin elämänhaluinen ja lämmin kun taas Arra oli mystinen ja sympaattinen. Anache kuitenkin on todella surullinen henkilö, ja hän käy elämässään läpi monenlaisia ilon ja surun hetkiä, enimmäkseen surun. Anachen elämää seurataan myös melko pitkä tovi - arvelisin että noin 15 vuotta - ja sen aikana päähenkilöön ehtii todella joko tykästyä tai kyllästyä, tässä tapauksessa tykästyä. Kuten Maresissakin, koko kirja on päähenkilönsä näköinen, kylmä, hyytävä ja karkea.

Kirjan miljöö onkin sitten ihan omaa luokkaansa. Akkadien maa on todella karu eikä elämä siellä ole kovin onnellista, ei ainakaan yleensä. Kyse tuntuu olevan enemmänkin selviytymisestä kuin elämisestä mutta kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu pitävän sitä huonona asiana. Oikeastaan olen iloinen siitä, ettei kirja nostanut tätä aihetta muiden yläpuolelle, se kun on jo niin nähty. Sen sijaan tarina keskittyy teemoihin, joista osaa on joskus jossain määrin jo käsiteltykin mutta ei aivan tällä tavalla. Kirjan tarina tuntuu alusta loppuun tuoreelta ja uudelta, etenkin loppupuolella on monia erikoisia tapahtumia ja henkilöhahmot kehittyvät välillä hyvinkin odottamattomalla tavalla.

Turtschaninoffin kerronta ansaitsee taas kerran täydet pisteet. Tapa jolla tämä karu ja ankea tarina on kerrottu on yksinkertaisesti sanottuna ikimuistoinen. Tyyli ei kuitenkaan ole täysin samanlaista kuin Maresissa vaikka sama runollisuus on yhä pohjalla. Kirjan tarinan mukaisesti myös kerronta on hieman karua, korostaen tunnelmaa entisestään. Oikeastaan voisi sanoa, että Turtschaninoffin kirjat ovat aina kokonaisvaltaisia kokemuksia. Kun useimmista kirjoista jää pitkäaikaisesti mieleen vain jokin yksittäinen henkilöhahmo tai juonenkäänne, niin Turtschaninoffin kirjoista jää aina päällimmäisenä mieleen tunnelma, joka koostuu niin juonesta, henkilöhahmoista kuin kerronnastakin. Anachen kohdalla tämä tunnelma on karkeutensa takia erittäin voimakas, eikä varmaan ole kulunut vielä päivääkään lukemisen jälkeen, ettenkö olisi ainakin kerran huomannut ajattelevani kirjaa, pääosin mieleen painuvan tunnelman tähden. Kirjan muistissa pysymiseen auttaa myös se, että kirja ei lopussaan vastaa aivan kaikkiin kysymyksiinsä. Esimerkiksi osa Anachelle esitetystä ennustuksesta jäi minulle vielä hieman avoimeksi, tai sitten ei vain ole osannut tulkita kaikkia kirjan tapahtumia oikein. Niin tai näin, pysähdyn miettimään avoimeksi jääneitä kohtia yleensä melkeinpä joka päivä, joten kirjaa on siis melko vaikea unohtaa. Ikimuistoinen tapaus, näin hienommin sanottuna.

Anachessa on myös paljon enemmän toimintaa kuin muissa Turtschaninoffin kirjoissa, ja toiminta on välillä myös melko raakaa. En siis todellakaan suosittelisi kirjaa nuorille lapsille sen rankkojen teemojen ja välillä melko "iljettävien" yksityiskohtien takia. Toki jos uskot lapsen olevan valmis lukemaan jotain aikuismaisempaa mikä ettei, mutta moni kohta voi hämmentää lasta suuresti. Kyseessä on siis enemmänkin nuorten kirja, ihan jo suuren sivumääränsä takia.

No onko Anache yhtä hyvä kuin Maresi? Hilkulle menee, mutta ei ihan. Anachen jättämä jälki on kyllä suurempi, mutta Maresin lämminhenkisyys tuntuu kuitenkin miellyttävämmältä kuin Anachen kylmyys. Anache on paljon aikuismaisempi kirja ja se näkyy kaikissa kirjan osa-alueissa. Anache kannattaa siis ehdottomasti lukea jos haluaa vaihteeksi jotain vähän erilaista ja odottamatonta. Päällimmäisenä nousee kuitenkin mieleen, että on ilo nähdä kerrankin kirjailija, joka kykenee tekemään monenlaisia tarinoita ja onnistuu aina!

Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 90%
Henkilöhahmot: 95%
KOKONAISUUS: 95%

  

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Arvostelu: Rick Riordan - Kanen aikakirjat 2: Liekehtivä Valtaistuin




Kirjailija: Rick Riordan
Alkuperäinen nimi: The Throne Of Fire
Kirjasarja: Kanen aikakirjat
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 448
 
Takakannesta:
 
Tehtävän piti olla helppo: hiipiä Brooklynin museoon, lainata eräs egyptiläinen muinaisesine ja lähteä livohkaan. Kyse ei ollut ryöstöstä. Olisimme palauttaneet esineen myöhemmin. Mutta me kai näytimme epäilyttäviltä: neljä nuorta mustissa ninjatamineissa museon katolla.
 
Siitä lähtien kun muinaiset Egyptin jumalat vapautettiin nykymaailmaan, Kanen sisarukset Carter ja Sadie ovat olleet pulassa. Kaikki apu on tarpeen, kun pahin mahdollinen vihollinen, Apep-käärme, on virkoamassa. Jos sisarusten ei onnistu estää tätä palaamasta maan päälle, koittaa maailmanloppu. Carterin ja Sadien täytyy herättää eloon auringonjumala Ra. Kenelläkään ei tosin ole ollut aavistustakaan tämän olinpaikasta tuhansiin vuosiin.
 
Punainen pyramidi oli Rick Riordanin ensimmäinen nuortenkirja, joka ei minuun ihan kolahtanut. Juonen tylsyys ja kuivuus aiheutti sen, että kyseessä taitaa olla Riordanin huonoin nuortenkirja. Eihän sekään surkea ollut, mutta paljon parempaakin on nähty. Entäs sarjan toinen osa? Voiko se nostaa sarjan suosta, vai lyttääkö se sen yhä syvemmälle juoksuhiekkaan?
 
Ihan aluksi täytyy sanoa, että Liekehtivän valtaistuimen kohdalla Rick onnistui todella hyvin, lähtökohdat huomioon ottaen. Ensinnäkin juoni on paljon mielenkiintoisempi, yllätyksellisempi, hauskempi ja sanoisinko, eläväisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Tarinan ideana on siis herättää vanha auringonjumala Ra, ja estää Apepin nouseminen. Yksinkertainen, mutta toimiva juoni siis. Päähenkilöillä on taas vain viisi päivää aikaa pelastaa maailma, mutta toisin kuin Punaisessa pyramidissa, tässä tapauksessa ne viisi päivää ollaan osattu käyttää hyvin ja mielenkiintoisesti.
 
Päähenkilöistä sanon taas sen verran, että tässä kirjassa Sadie pääsee todella loistamaan. Hänen lukunsa ovat vieläkin kirjan parasta antia, ja Carterkin tuntuu tämän kirjan aikana suhteellisen sympaattiselta ja mielenkiintoiselta päähenkilöltä, joka on parannus edellisen osan tylsyyteen. Sivuhahmoja on tällä kertaa myös pyntätty mukaan oikein roppakaupalla. Porukkaa on enemmän kuin edellisessä osassa, ja suurin osa on vieläpä suhteellisen mielenkiintoista sakkia. Etenkin Walt on mielestäni hyvin onnistunut hahmo, vaikkakin hänen takiaan kirjassa ilmenee jonkinlaista kolmiodraamaa hänen, Sadien ja Anubiksen välillä. Kolmiodraama ei kuitenkaan ole läheskään yhtä ärsyttävää kuin mitä se monen muun tarinan yhteydessä on ollut, vaan oikeastaan melko mielenkiintoista. Ainakaan Walt ja Anubis eivät ole koskaan tappelemassa Sadiesta, vaan asia hoidetaan hyvinkin aikuismaisesti. Toisin sanoen lukijan ei tarvitse missään vaiheessa hakata päätään seinään poikien järjestellessä noloja kukkotappeluita.
 
Uusista jumalista Bes ja etenkin Tawaret olivat todella hauskoja, melkein kreikkalaisten jumalten veroisia. Myös Bastet oli tässä kirjassa hyvin hauska tapaus, ja eräs kirjan loppupuolella ilmaantuva vanhuskin oli aivan hillitöntä seurattavaa.
 
Tästä kirjasta minulla ei kyllä ole juuri lainkaan moitteen sanaa sanottavaksi. Kirja on taas taattua Riordania, ja huumoria on paljon enemmän kuin viime kerralla. Lukukokemus ei myöskään tunnu kovin raskaalta, vaan pikemminkin keveältä ja piristävältä. Erittäin raikas kirja lukea, ja tahdon vielä kerran mainita sen, että tämä kirja oli tosiaan ensimmäinen Riordanin kirja minkä ikinä luin. En tiedä olisinko koskaan lukenut kaikkia Riordanin kirjoja, jos olisin aloittanut lukemisen hieman tylsähköllä Punaisella pyramidilla, joten onneksi kävi näin.
 
Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 90%
 
KOKONAISUUS: 95%
 


lauantai 5. joulukuuta 2015

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Maresi: Punaisen Luostarin Kronikoita


Kirjailija: Maria Turtschaninoff
Alkuperäinen nimi: Maresi: Krönikor Från Röda Klostret
Kirjasarja: Punaisen luostarin kronikoita
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Marja Kyrö
Sivumäärä: 212
Takakannesta:
Kirjan sankaritar Maresi on tarkkasilmäinen ja tiedonhaluinen tyttö. Hän asuu pienellä saarella Punaisessa luostarissa, jonne miehillä ei ole pääsyä. Eräänä kevätaamuna luostariin saapuu säikähtäneen oloinen tyttö, Jai. Vähitellen selviää, että Jai pakenee isänsä järjetöntä raivoa. Hurjaakin hurjempi tapahtumasarja käynnistyy, kun horisonttiin ilmestyy suuri purjelaiva - ei kai Jain isä joukkoineen ole tulossa? Maresin ja koko yhteisön neuvokkuus ja rohkeus pannaan äärimmäisen kovalle koetukselle.
Maresin vahvan tarinan suurena teemana on itsensä löytäminen - ja itsensä ylittäminen. Runollisen kaunis mutta henkeäsalpaavan jännittävä kerronta on lajissaan täysin kansainvälistä tasoa.

Jos minulta kysytään, niin jo pelkästään se, että kirjailija on suomalainen viittaa vahvasti siihen, että kirja tulee olemaan masentunut, kurja, karu, kummallinen - toisin sanoen huono. Paitsi jos kyseessä on Maria Turtschaninoff. (Nyt kun tarkemmin mietin, niin kyllä hänenkin kirjansa OVAT lähes aina masentuneita, kurjia, karuja ja kummallisia - mutta ne eivät ole koskaan huonoja.)

Maria Turtschaninoff on suomenruotsalainen (niin, ehkä tuo selittää sen, miksi kirjat eivät ole huonoja) kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa ruotsiksi. Hän myös voitti Finlandia Junior -palkinnon Maresilla vuonna 2014. Silti Maresi ei ole syy sille että pidän Turtschaninoffin kirjoja suomalaisen kirjallisuuden valopilkkuina. Itse asiassa ensimmäinen Turtschaninoffin kirja jonka luin oli Arra, joka oli ehdolla vuoden 2009 Finlandia Juonior-voittajaksi. Jostain kumman syystä Arra ei kuitenkaan voittanut palkintoa, vaan Turtschaninoffia lykästi kunnolla vasta Maresin kohdalla. Itse kuitenkin luin Arran 8. -luokalla ihan sattumalta. Nappasin kirjaston hyllystä sattumanvaraisen kirjan, ja se sattuikin olemaan Arra, kirja josta en ollut koskaan kuullutkaan. (Muistan luulleeni Turtschaninoffin olevan saksalainen, kiitos kummalisen sukunimen.) Luin kirjan ja se on vieläkin minusta kenties paras kirja minkä olen koskaan lukenut. Minulla oli siis todella korkeat odotukset Maresia kohtaan kun lopulta sain sen luettavaksi marraskuussa. Mutta onko Maresi läheskään yhtä hyvä kuin suorastaan taivaallinen Arra?

Maresi on siis ensimmäinen osa Punaisen luostarin kronikoita -trilogiassa, jonka toinen osa, Naondel nimeltään, ilmestyy käsittääkseni keväällä 2016. Naondel on luultavasti eräänlainen esiosa, ja kolmas kirja tulee oletettavasti olemaan jatkoa Maresin tarinalle.
Maresin maailma on sama kuin Arrassa ja Turtschaninoffin eräässä toisessa fantasiakirjassa jonka marraskuussa luin, Anachessa. Anachessa ei ollut juuri lainkaan mainintoja Arrasta muutaman maan nimeä lukuun ottamatta, mutta Maresissa itse asiassa jopa viitataan Arraan ja Anacheen lyhyesti vanhoina legendoina, mukava pikku yksityiskohta.

Tarina itsessään on melko yksinkertainen, mikä todellakin oli tervetullutta. Kesäkuussa aloittamani lukemismaratonin aikana olen lukenut paljon kirjoja, jotka panostavat monimutkaisiin ja äärimmäisen rönsyileviin juoniin - Harry Potterit, näin esimerkiksi - ja vaikka pidänkin monimutkaisista juonista aivan valtavasti, niin tuntui silti todella miellyttävältä tutustua taas hieman yksinkertaisempaan tarinaan. Ei Maresi kuitenkaan liian yksinkertainen ole. Kirjassa on vain yksi selkeä tarina, ja aina välillä se vihjaa mahdollisiin jatko-osiin, mutta tarina keskittyy kuitenkin vain keskeisiin tapahtumiin.

Maresi on mielestäni todella hyvä päähenkilö. Hän on hyvin aikuismainen 13-vuotiaaksi tytöksi, mutta hän ei missään vaiheessa vaikuta tekaistulta. Arraan verrattuna hänen tarinansa ei ehkä ole aivan yhtä traaginen, mutta hänessä on silti aivan riittävästi syvyyttä. Jos Maresia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi lämmin. Sama koskee koko kirjaa. Tälle on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin se, että Maresi on hyvin samaistuttava kertoja, ja vaikkei kirjassa huumoria taida juuri ollakaan, niin silti se onnistuu viihdyttämään omalla erikoisella tavallaan. Ja tämä taas johtuu kirjan kielestä. Siinä taisikin tulla esille pääsyyni sille, miksi jumaloin Turtschaninoffin kirjoja niin paljon. Hänen kerrontansa on äärimmäisen kaunista, enkä muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa. Mutta todella suurta kiitosta ansaitsee myös suomentaja Marja Kyrö, sillä hän osaa täydellisesti tuoda esille kirjan kauniin kielen, eikä kirjaa todellakaan uskoisi pelkäksi käännökseksi.

Kirjan sanoma on myös mielenkiintoinen. Kirja on äärimmäisen feministinen, ja miehet kuvataan pääosin julmina raakalaisina. Toki mukana on myös monia hyviä miehiä, kuten esimerkiksi Maresin isä, mutta silti suurin osa miehistä osoittautuu naisia alistaviksi julmureiksi. Erikoinen näkökulma, ottaen huomioon, että kyseessä on nuortenkirja, jonka myös monet lapset varmasti lukevat.

Huomion arvoista on myös kirjan väkivaltaisuus. Arrassa ei ollut juuri lainkaan fyysistä väkivaltaa, mutta Maresi (siis kirja, ei henkilö) ei pidättele mitään, vaan väkivaltaa on paljon, ja etenkin nuoremmille lukijoille se voi olla todella järkyttävää. Kirjassa on myös monia muita lapsille sopimattomia yksityiskohtia (esim. seksuaalista väkivaltaa, elävältä hautaamista jne.), että en suosittelisi alle 12-vuotiaille, enkä usko että olisin itse voinut nauttia tästä kirjasta kunnolla vielä senkään ikäisenä. Kirjassa on kenties jopa enemmän väkivaltaa kuin Anachessa, jossa oli aika paljonkin iljettävyyksiä. Jostain kumman syystä nämä melko shokeeraavat yksityiskohdat eivät kuitenkaan tunnu järkyttävän kirjan niin lempeää tunnelmaa lainkaan, kumma kyllä.

Ja vielä on pakko mainita kirjan miljöö ja uskomukset. Punainen luostari ja saari ovat molemmat upeita tapahtumapaikkoja, ja luostarin uskonto on todella mielenkiintoinen, mytologiasta puhumattakaan. Onneksi Naondelissa päästään kuulemani mukaan tutustumaan näihin myytteihin vielä vähän tarkemmin.

Maresi on siis kaikin puolin onnistunut ja ansaitsee todellakin Finlandia Juonior -palkintonsa. Maresi ei ehkä yllä aivan Arran tasolle, mutta väittäisin sen olevan lähes mahdotonta mille tahansa kirjalle. Kirja saattaa kuitenkin olla paras kirja minkä olen tänä vuonna lukenut, tai sitten vuoden paras on Terästuulen yllä, en osaa vielä päättää, mutta eiköhän sekin ajan kanssa selviä. Maresi on kuitenkin täydellistä luettavaa talvella. Tarina on niin lämminhenkinen, mielikuvituksellinen ja ihmettä täynnä, että se lämmittää talvipakkasilla kuin paraskin takkatuli.


Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%
Henkilöhahmot: 95%
KOKONAISUUS: 100%


Arvostelu: Rick Riordan - Kanen aikakirjat 1: Punainen pyramidi



Kirjailija: Rick Riordan
Alkuperäinen nimi: The Red Pyramid
Kirjasarja: Kanen aikakirjat
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 511
 
Takakannesta:
 
Räjähdys sattui jouluaattona. Näin jälkeen päin ajatellen minun olisi kannattanut ottaa jalat alleni ja kiskoa pikkusiskoni Sadie mukaan. Mutta seurasin arkeologi-isääni British Museumin portista sisään. Kun tulin tajuihini, kuulin varashälyttimen tööttäyksiä. Sylkäisin suustani Rosettan kiven sirun, ja kohta näin isän vajoavan lattian läpi.
 
"Minä hoidan asiat kuntoon", isä oli luvannut, mutta tulikin vapauttaneeksi muinaisen Egyptin pahamaineisimman jumalan. Nyt koko maailmaa uhkaa kaaos. Carter ja Sadie joutuvat rajulle törmäyskurssille mahtavien jumalien kanssa, ja vaarallisen lähelle sukunsa suurta salaisuutta.
 
Rick Riordan tuli kuuluisaksi kreikkalaisen mytologian nykyaikaan tuovilla Percy Jackson -kirjoillaan, mutta voiko hän tehdä saman ihmeen kahdesti?
 
Punainen pyramidi aloittaa Kanen aikakirjat -nimisen trilogian. Päähenkilöinä ovat sisarukset Carter (14v.) ja Sadie (12v.) Kane, ja heidän tehtävänään on pelastaa maailma tuholta. Tiedetään, ei kovin omaperäistä Rick Riordanilta, mutta miksi muuttaa hyväksi osoittautunutta kaavaa?
 
Kirjan juoni on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että kaksi nuorta saa kuulla, että Egyptin jumalat ovat olemassa, heidän isälleen käy jotain hyvin kummaa, ja heidän tehtävänään on pelastaa maailma, sekä siinä sivussa heidän isänsä jos mahdollista. Aikaa heillä on suurin piirtein viisi päivää.
 
Heti ensimmäisenä mieleen juolahtaa Percy Jackson -kirjojen hieman pidemmät aikarajoitukset maailman pelastamiselle. Yleensä aikaa oli noin kuukausi joka sekään ei meinannut riittää, mutta että viisi päivää? Muistaakseni sama pätee trilogian muihinkin kirjoihin. Sekä Liekehtivä valtaistuin että Pedon varjo molemmat suosivat tätä viiden päivän aikarajoitusta maailman pelastamiselle, joka kuulostaa melkoisen absurdilta. Mukava kuitenkin nähdä, että Rick on valmis koettamaan edes jotain uutta.
 
Itseäni ei kuitenkaan lainkaan häiritse sarjan yhtäläisyydet Percy Jacksonin kanssa, koska niitä ei mielestäni ole juuri lainkaan. Kyllä, tarina kulkee suunnilleen samalla kaavalla, mutta mitään muuta yhteistä ei olekaan. Eikä sama kaavakaan haittaa yhtään, Rick kun ilmeisesti hallitsee tämän kaavan parhaiten. 
 
Mutta mitäs hyvää tästä kirjasta nyt löytyykään? Ensiksikin se, että kirja on kirjoitettu kirjaksi suoraan äänitteeltä, jonka Sadie ja Carter lähettivät Rickille on erittäin omaperäinen idea. Se saa kirjan tarinan tuntumaan paljon mielenkiintoisemmalta, ja tunnelmaa vahvistaa aina silloin tällöin kerronnan rikkovat välihuomautukset, esimerkiksi sisarusten välinen kinastelu äänitteen äänittämisen aikana. Sisarukset kertovat tarinaa vuorotellen, ja kertoja vaihtuu suunnilleen kahden tai kolmen luvun välein. Toiseksi tahtoisin mainita Sadien, joka oli todella piristävä päähenkilö/kertoja, vaikka pääseekin loistamaan enemmän vasta myöhemmissä osissa. Silti hänen lukunsa olivat aina hauskinta luettavaa, samalla kun Carterin luvut tuntuivat olevan tuttua ja turvallista lässytystä.
 
Josta päästäänkin kirjan huonoihin puoliin. Carter on ensinnäkin päähenkilönä ihan mukiinmenevä, mutta jotenkin jää hyvin perinteiseksi tylsimykseksi. Muutenkin koko kirjaa tuntuu vaivaavan loputon tylsyys, eikä se ole hyvä juttu. Luulisi että viidessä päivässä ehtisi tapahtua ties mitä, ja niinhän sitä tapahtuukin, mutta mikään ei tunnu mitenkään järin ihmeelliseltä. Ainoastaan pari kohtaa sieltä täältä tuntui viihdyttävältä, mutta pääosin kaikki asiat tuntuivat latteilta ja väärällä tavalla ankeilta. Arvattava kirja ei ole, ei missään nimessä, mutta jotenkin kirjassa tuntuu tapahtuvan todella vähän mitään kiinnostavaa. Mainittakoon vielä että kun luin kirjasarjan ensimmäistä kertaa (arvostelen nyt toisen lukukerran perusteella), niin luin ensin toisen osan koska se oli silloin kirjastossa saatavilla, ja odotellessani kolmatta osaa ilmestyväksi luin sitten tämän ensimmäisen osan kun se oli taas saatavilla. Jo silloin pidin ensimmäistä osaa kovin kuivana ja tylsänä kokemuksena. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin lukenut kirjat väärässä järjestyksessä, mutta näin ei ilmeisesti ole. Kun nyt luin kirjat toiseen kertaan, en enää muistanut kirjoista juuri mitään, mutta mielipiteeni ei juuri muuttunut miksikään. (Ja vielä triviana, luin Kanen aikakirjat (2 ensimmäistä osaa) ennen kuin luin Percy Jacksonit. Luin Percyt vasta muutama viikko Kane -kirjojen jälkeen, mutta niistä enemmän sitten joulun jälkeen.) Kirjaa voisi siis kuvailla lähinnä hiekan makuiseksi. Aika osuvaa, aiheen huomioon ottaen.
 
Vielä muutama positiivinen juttu kirjasta. Käänteitä oli riittävästi, ja ne olivat yleensä aika nerokkaita. Toinen hyvä juttu oli sivuhahmot. Zia, Khufu ja erityisesti Bastet olivat kaikki mahtavia sivuhahmoja. Kirjan jumalista vielä sen verran, että Bastetia lukuun ottamatta he olivat melko värittömiä verrattuna Percy Jackson- sarjan kreikkalaisiin jumaliin. Olivathan esimerkiksi Isis ja Horus sinällään ihan mielenkiintoisia, mutta huumoria heistä ei valitettavasti juuri irronnut.
 
Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan, ihan vain sen takia että loput kaksi kirjaa ovat todella hyviä. Itse kykenin aikoinani lukemaan toisen kirjan lukematta ensimmäistä osaa, mutta suosittelen silti lukemaan myös aloitusosan. Vaikka tarina tuntuukin melko kuivalta, on se silti viihdyttävä kokemus, ja käänteet ovat välillä melko vaikuttavia, etenkin lopussa. Miellyttävän lämmin lukukokemus näin talvella, vaikkakin hieman tylsähkö.
 
Juoni: 60%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 65% 
Henkilöhahmot: 75%
 
KOKONAISUUS: 65%