Kirjailija: Rick Riordan
Alkuperäinen nimi: The Throne Of Fire
Kirjasarja: Kanen aikakirjat
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 448
Takakannesta:
Tehtävän piti olla helppo: hiipiä Brooklynin museoon, lainata eräs egyptiläinen muinaisesine ja lähteä livohkaan. Kyse ei ollut ryöstöstä. Olisimme palauttaneet esineen myöhemmin. Mutta me kai näytimme epäilyttäviltä: neljä nuorta mustissa ninjatamineissa museon katolla.
Siitä lähtien kun muinaiset Egyptin jumalat vapautettiin nykymaailmaan, Kanen sisarukset Carter ja Sadie ovat olleet pulassa. Kaikki apu on tarpeen, kun pahin mahdollinen vihollinen, Apep-käärme, on virkoamassa. Jos sisarusten ei onnistu estää tätä palaamasta maan päälle, koittaa maailmanloppu. Carterin ja Sadien täytyy herättää eloon auringonjumala Ra. Kenelläkään ei tosin ole ollut aavistustakaan tämän olinpaikasta tuhansiin vuosiin.
Punainen pyramidi oli Rick Riordanin ensimmäinen nuortenkirja, joka ei minuun ihan kolahtanut. Juonen tylsyys ja kuivuus aiheutti sen, että kyseessä taitaa olla Riordanin huonoin nuortenkirja. Eihän sekään surkea ollut, mutta paljon parempaakin on nähty. Entäs sarjan toinen osa? Voiko se nostaa sarjan suosta, vai lyttääkö se sen yhä syvemmälle juoksuhiekkaan?
Ihan aluksi täytyy sanoa, että Liekehtivän valtaistuimen kohdalla Rick onnistui todella hyvin, lähtökohdat huomioon ottaen. Ensinnäkin juoni on paljon mielenkiintoisempi, yllätyksellisempi, hauskempi ja sanoisinko, eläväisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Tarinan ideana on siis herättää vanha auringonjumala Ra, ja estää Apepin nouseminen. Yksinkertainen, mutta toimiva juoni siis. Päähenkilöillä on taas vain viisi päivää aikaa pelastaa maailma, mutta toisin kuin Punaisessa pyramidissa, tässä tapauksessa ne viisi päivää ollaan osattu käyttää hyvin ja mielenkiintoisesti.
Päähenkilöistä sanon taas sen verran, että tässä kirjassa Sadie pääsee todella loistamaan. Hänen lukunsa ovat vieläkin kirjan parasta antia, ja Carterkin tuntuu tämän kirjan aikana suhteellisen sympaattiselta ja mielenkiintoiselta päähenkilöltä, joka on parannus edellisen osan tylsyyteen. Sivuhahmoja on tällä kertaa myös pyntätty mukaan oikein roppakaupalla. Porukkaa on enemmän kuin edellisessä osassa, ja suurin osa on vieläpä suhteellisen mielenkiintoista sakkia. Etenkin Walt on mielestäni hyvin onnistunut hahmo, vaikkakin hänen takiaan kirjassa ilmenee jonkinlaista kolmiodraamaa hänen, Sadien ja Anubiksen välillä. Kolmiodraama ei kuitenkaan ole läheskään yhtä ärsyttävää kuin mitä se monen muun tarinan yhteydessä on ollut, vaan oikeastaan melko mielenkiintoista. Ainakaan Walt ja Anubis eivät ole koskaan tappelemassa Sadiesta, vaan asia hoidetaan hyvinkin aikuismaisesti. Toisin sanoen lukijan ei tarvitse missään vaiheessa hakata päätään seinään poikien järjestellessä noloja kukkotappeluita.
Uusista jumalista Bes ja etenkin Tawaret olivat todella hauskoja, melkein kreikkalaisten jumalten veroisia. Myös Bastet oli tässä kirjassa hyvin hauska tapaus, ja eräs kirjan loppupuolella ilmaantuva vanhuskin oli aivan hillitöntä seurattavaa.
Tästä kirjasta minulla ei kyllä ole juuri lainkaan moitteen sanaa sanottavaksi. Kirja on taas taattua Riordania, ja huumoria on paljon enemmän kuin viime kerralla. Lukukokemus ei myöskään tunnu kovin raskaalta, vaan pikemminkin keveältä ja piristävältä. Erittäin raikas kirja lukea, ja tahdon vielä kerran mainita sen, että tämä kirja oli tosiaan ensimmäinen Riordanin kirja minkä ikinä luin. En tiedä olisinko koskaan lukenut kaikkia Riordanin kirjoja, jos olisin aloittanut lukemisen hieman tylsähköllä Punaisella pyramidilla, joten onneksi kävi näin.
Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 90%
KOKONAISUUS: 95%
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti