Arvostelu: Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä

Kirjailija: Siiri Enoranta

Julkaistu: 2015

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 473

Surunhauras, lasinterävä on kolmas Enorannan teos johon olen tutustunut. Ensimmäinen oli Nukkuu lapsi viallinen jonka luin kevättalvella. Tarina oli pieni ja yksinkertainen, mutta juuri se teki siitä ehkä jopa yllättävän voimakkaan. Kesän alussa luin myös Enorannan esikoisromaanin vuodelta 2009, Omenmean vallanhaltijan. Kirja oli pitkähkö mutta mielenkiintoinen. Välillä tarina oli myös hieman lapsenomainen, mutta ottaen huomioon miten vakavia kirjoja olin mättänyt koko kevään täydeltä juuri sitä olin kyllä jo kaivannutkin. Huomasin Enorannan olevan hyvä kirjailija. Kumpikaan ei kuitenkaan vakuuttanut minua siitä, että Enoranta kuuluisi niin sanottuun kirjailijoiden eliittiin. Muuttiko Surunhauras, lasinterävä käsitystäni mihinkään suuntaan?

Surunhauras, lasinterävä kerrotaan usean eri kertojan kautta, joten tarinan miljöö vaihtelee aina välillä. Pääasiassa tarina jakautuu kuitenkin kahteen pääpaikkaan, myyttiselle Surukauriin saarelle, ja Sidrineian valtioon jota johtaa vielä varttumaton teini-ikäinen prinsessa Sadeia. Miljöönä pidin Sidrineiasta ehkä hieman enemmän, mutta etenkin tarinan loppupuolella saaren olemus alkoi kiinnostaa minua kovasti. Muitakin tapahtumapaikkoja toki oli, mutta niistä suurin osa ei ollut mitenkään erityisen ikimuistoisia. Kyseessä on siis ihan hyvin luotu maailma fantasiatarinalle.

Ja siinä tulikin esille eräs tämän kirjan mielenkiintoisimmista seikoista: Onko kirja lainkaan fantasiaa? Surukauriin saarella asustavat myyttiset surukauriit, mutta ovatko ne loppuviimein niin myyttisiä? Kaikki yliluonnollinen mitä tässä kirjassa tapahtuu on mahdollista selittää onnekkaana sattumana, eikä lukijalle siis koskaan täysin valkene onko tässä maailmassa sittenkään mitään luonnotonta. Lisäksi hämmentää vielä se seikka, että kirja kertoo sijoittuvansa 3110-luvulle. Periaatteessa ei olisi mitenkään mahdotonta, että ihmiskunta unohtaisi keksintönsä ja uppoaisi takaisin menneisyyteen yli tuhannen vuoden kuluessa. Kirjassa ei ole pienintä viitettäkään menneestä modernista aikakaudesta, mutta onhan se mahdollista, ei luultavaa, mutta mahdollista. Pidän kirjoista jotka jättävät vähän spekuloinnin varaa, ja tämänkin kirjan maailman pohtiminen oli siis ihan hauskaa ajanvietettä lukemisen ohella.

Niin, tarina itsessään on myös mukavan viihdyttävä. Idea on seuraavanlainen. Surukauriin saarilla asustaa ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään ulkomaailmasta tai edes sen olemassaolosta. He palvovat kauriitaan, joiden uskovat omaavan yliluonnollisia kykyjä joilla ne voivat nähdä sen määrän surua, mitä ihminen tulee elämässään kokemaan. Samaan aikaan Sidrineian niemimaalla Sidrineian lasinkirkkaaksi prinsessa Sadeiaksi itseään nimittävä nuori hallitsija saa kuulla myyttisten, kultaisiksi väitettyjen kauriiden olemassaolosta, ja päättää järjestää retkikunnan saadakseen itselleen kultaisen kauriin. Joukkoon liittyy myös hänen lasittariaan, joilla on oleellinen osa tarinassa.

Kuten jo aiemmin sanoin, alussa Sidrineian niemimaa kiinnosti minua paljon enemmän kuin myyttinen saari. Tämä johtui yksinomaa siitä, että kaikki kiinnostavimmat henkilöt olivat kirjan alun aikana siellä. Sadeia ailahtelevine luonteineen ja tunnekuohuineen oli sangen viihdyttävää seurattavaa, ja hänen oikkunsa tekivät kirjasta selkeästä paremman. Silti henkilö kenestä en vain saanut koko kirjan aikana tarpeekseni oli Beanna, josta kirjan alussa tulee yksi Sadeian lasittarista, lasista taideteoksia tekevä työläinen. Hänen persoonallisuutensa oli niin ihailtavan vahva, ja muutenkin hän toi aina sivuihin lisää eloa. Hän toi jossain välissä mieleen jopa jotkut vahvimmista Terry Pratchettin naispäähenkilöistä. Pidin hänestä joka käänteessä, ja kirja ei olisi läheskään yhtä hyvä ilman häntä. Saaren asukkaista pidin erityisesti Asporista, mutta muut henkilöt eivät herättäneet kiinnostustani, ei etenkään Uli, eikä Linaniakaan mikään kirjallisuuden henkilöiden riemuvoitto ollut.

Enoranta käyttää kieltä hyvin viisaasti ja taiteellisesti. Hän ei kuvaile asioita liikaa, mutta antaa kuitenkin riittävästi viitteitä, jotta lukija pysyy visuaalisesti kärryillä. Olen monesti miettinyt, mikä on se Enorannan oma juttu hänen kielenkäytössään, eikä se ole vieläkään täysin valjennut minulle. Monien kirjailijoiden kanssa se on melko päivänselvää, mutta Enorannan kieli vaihtelee aina hieman, ja välillä tuntuu jopa siltä ettei tekstissä ole särmää lainkaan. Mutta kenties juuri se on se persoona jota olen aina etsinyt, pieni hauras ja lähes huomaamaton. Sellainen että se ei pistä silmään, mutta tuntuu kuitenkin rivien välissä kun hetken miettii. Totta puhuen, sellaista tekstiä on taatusti hankala kirjoittaa. Monesti persoonallisuus voi mennä yli, tai sitten sitä ei ole lainkaan. Enoranta tanssii hiuksen hienosti huomaamattomuuden ja runollisuuden rajoilla, ja yleensä jopa onnistuen siinä melko mainiosti. Jokainen tavallaan.

Kirjan viimeinen kolmannes ei ollut yhtä erinomainen kuin alku- ja keskiosa, mutta olisi kirja voinut huonomminkin loppua. Lopussa oli monta asiaa mistä pidin, mutta yhtä paljon asioita joiden toimivuudesta en ollut kovinkaan varma. Silti ihan hyvää työtä, pääosin.

Surunhauras, lasinterävä ei osoittanut Enorannan olevan yksi parhaista. Mutta se muutti käsitystäni siinä mielessä, että nyt se on minun mielestäni enää pienestä kiinni. Kirja teki niin monta asiaa oikein, mutta osa loppupuolen ratkaisuista ei toiminut ihan toivotulla tavalla. Uskon ja toivon, että Enorannan seuraava teos, mikä ikinä onkin, tulee olemaan hänen tähän mennessä parhaansa. Merkit ovat sen verran hyvät.

Juoni: 90%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%

Henkilöhahmot: 85%

 

KOKONAISUUS: 91%    



Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Naondel

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Sarja: Punaisen luostarin kronikoita

Julkaistu: 2016

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Marja Kyrö

Sivumäärä: 397

Suomenruotsalainen Maria Turtschaninoff on onnistunut jo vuosien ajan kirjoittamaan tarinoita täynnä sellaista voimaa ja tunnetta jota kirjallisuudessa näkee hyvin harvoin, jos koskaan. Hänen ainoa kirjansa jolle en järin lämmennyt, Helsingin alla, oli sekin aina aika ajoin todella mukavaa luettavaa, mutta tarinasta puuttui silloin tällöin omaperäisyyttä, ja yksi päähenkilöistä oli välillä lähes tulkoon sietämätön. Muut Turtschaninoffin kirjat sen sijaan ovat aina olleet kirjallisuuden ihmeitä, etenkin Arra. Se mikä kuitenkin erottaa Naondelin muista Turtschaninoffin kirjoista heti alussa on se, että odotin tätä kirjaa kokonaisen vuoden kuin kuuta nousevaa. Siinä ajassa ehtii odotukset nousta kattoon aika kepeästi. En hetkeäkään epäillyt kirjan olevan mitään muuta kuin mahtava, mutta kirjailijakin on vain ihminen joten eihän sitä koskaan tiedä. No nyt on vuosi odotettu ja kirja luettu. Kestääkö Naondel jopa vuoden ajan kasvaneiden odotusten paineen?

Naondel on Turtschaninoffin ensimmäinen tarina joka todella käyttää hyödykseen Arrassa luotua maailmaa. Arra keskittyi koko kirjan ajan Lavoraan, Anaché akkadien maahan ja Maresi Menoksen saareen. Naondel sen sijaan esittelee lukijalleen monia täysin uudenlaisia miljöitä, jokainen yhtä lailla kiinnostava, ja jokaisesta haluaisi todellakin tietää vielä lisääkin. Kuten aina, Turtschaninoff on onnistunut omaperäisen ympäristön luomisessa erinomaisesti.

Kirjan tarina seuraa aluksi nuorta naista, Kabiraa. Hän on myyttisen lähteen vartija, ja lähteen voimat ovat hänen oma salaisuutensa. Sitten hän kuitenkin rakkaudenhuumassaan tulee paljastaneeksi lähteen voimat miehelle, jolle niitä todellakaan ei kannattaisi paljastaa. Mies ottaa lähteen itselleen, ja Kabiran tulevaisuus on siitä eteenpäin yhtä helvettiä. Eikä hän ole ainoa nainen joka päätyy miehen uhriksi.

Päähenkilöitä tällä tarinalla on vaikka muille jakaa, peräti seitsemän. Aivan kaikille en heti lämmennyt, mutta ne jotka olivat tarinan kannalta oleellisimmassa osassa olivat suorastaan erinomaisia heti  ensiesittelystä lähtien. Orseola oli eräs mielenkiintoisimmista, etenkin hänen erityisten uniin liittyviin kykyjensä ansiosta. Myös Garain luvut olivat aina viihdyttävää luettavaa omaperäisen kerrontamuodon takia. Ionakin oli erittäin erikoinen henkilö, paras kirjan loppupuolella mukaan tuoduista. Kaikkein kiintoisin oli silti Kabira, tyttö joka aloitti kaiken tekemällä kauaskantoisen virheensä. Hänen muutoksensa läpi vuosikymmenten oli eräs tarinan kantavista voimista ja teki kirjasta entistä paremman, jos mahdollista. Myös julma miekkonen, Iskan nimeltään, tuntui aidolta, narsistiselta sovinistilta. Eikä hänen pahuuttaan oltu mielestäni mitenkään liioiteltu. Eräs karmivimmista pahuuden edustajista Turtschaninoffin kirjoissa, tähän mennessä.

Alan pikkuhiljaa jo toistaa itseäni, mutta tämän kirjan kieli on taas kerran kuin mannaa taivaasta kaiken geneerisen proosan keskellä. Kuka tahansa osaa kirjoittaa hauskasti, kuka tahansa osaa kirjoittaa surullisesti, mutta mieleen ei tule yhtäkään joka osaisi kirjoittaa NÄIN. Kun avasin kirjan ja luin ensimmäisen sivun, ajattelin, että on suorastaan pyhäinhäväistys pistää tämä edes samaan kirjahyllyyn muiden kirjojeni kanssa. Jokainen lause on täynnä tunnetta, oli lause millainen vain. Luin äidilleni vähän Arran alusta joku aika sitten. Hän ei lue kirjoja, eikä hän muutenkaan välitä kirjallisuudesta pätkän vertaa. Eikä hän välittänyt Arrastakaan. Mutta kun kysyin mitä mieltä hän oli kerronnasta, hän sanoi, että vaikka kohta ei olisikaan ollut surullinen, tekstin kuunteleminen tuntui siltä kuin joku olisi koko ajan pistellyt häntä pienellä, surua täynnä olevalla tikulla. Myös aina lukemisen lomassa hän saattoi huokaista miten joku voikin kirjoittaa niin masentavasti. Sama juttu pätee mielestäni myös Naondeliin. Ja jos totta puhutaan, Naondelin kohdalla sekä Turtschaninoff että 

kääntäjä Marja Kyrö ovat ylittäneet itsensä.

Kirjan lopusta en halua kertoa, mutta sen verran voin sanoa, että minun piti lukea viimeiset 60 sivua kahdesti ennen kuin kunnolla edes tajusin mitä niiden aikana tapahtui. En usko että unohdan tätä kirjaa yhtään sen nopeammin tai helpommin kuin muitakaan Turtschaninoffin parhaita teoksia.

Miten lopulta kuvailisin Naondelia parhaiten? Mietin tätä jo lukiessani Naondelia, ja viimeisen sivun jälkeen tiesin vastauksen. Ota Arran eeppisyys, koukuttavuus ja pienimuotoinen tarina jonka vaikutukset kuitenkin kasvavat lumivyöryn lailla. Lisää siihen Anachén karuus ja armottomuus. Ja sokerina pohjalla Maresin kaikki lämpö ja ilo, tuomassa pientä toivoa pimeyteen. Ja kun kaikki nämä on sekoitettu, lopputulos on jotain suorastaan historiallisen hienoa. Vielä viikko sitten uskoin, että Turtschaninoff ei voisi koskaan saavuttaa sitä tasoa minkä hän saavutti Arrassa, omasta mielestäni tämän maailmankaikkeuden parhaassa kirjassa. En sano että Naondel on parempi kuin Arra, mutta ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen minusta tuntuu siltä että minulla on käsissäni kirja, jonka voisin lukea joka päivä lopun elämäni ajan, enkä kyllästyisi siihen sittenkään. Itse asiassa minulla on aikomuksena lukea Naondel vielä toistamiseen lähipäivinä, vaikka ensikerrasta ei ole kulunut kuin pari päivää. Turtschaninoff on todellinen kirjallisuuden ihme, ei vain suomalaisen, vaan maailmanlaajuisen kirjallisuuden ihmeellinen ihme. Ylistys Maresille, sillä sen ansiosta Naondelkin tullaan kääntämään monelle kielelle. Rehellisesti sanottuna toivon tämän voittavan tämän vuoden Finlandia-palkinnon. Tuskin niin tulee käymään, koska vielä nykyäänkin fantasiaa pidetään automaattisesti lasten- tai nuortenkirjallisuutena. Ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta pidetään automaattisesti heikompana, vähemmän syvällisenä viihdekirjallisuutena jolla ei voi olla todellista sanomaa tai painoarvoa. Jos ihminen joka pitää fantasiaa lapsellisena lukisi Naondelin, veikkaisin että mielipide ei olisi pitkäikäinen.

Juoni: 100%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%

Henkilöhahmot: 100%

KOKONAISUUS: 100% (yllätys yllätys) 

Arvostelu: Alastair Reynolds - Poseidonin Lapset

 

Kirjailija: Alastair Reynolds

Alkuperäinen nimi: Poseidon's Wake

Sarja: Poseidonin Lapset

Julkaistu: 2016

Kustantaja: Like

Suomentaja: Hannu Tervaharju

Sivumäärä: 715

 

Alastair Reynoldsin tuotoksien taso on... vavahdellut viime vuosina. Pääteasema oli huonohko, Muistoissa Sininen Maa tylsähkö, mutta Terästuulen Yllä oli hieno esimerkki siitä, mihin Reynolds kykenee kunhan pysyy tukevasti mukavuusalueellaan. Poseidonin Lapset oli minulle eräs vuoden odotetuimmista kirjoista, osittain siksi, että halusin nähdä josko Reynolds kykenisi vielä pitämään tason korkealla. Rapakon takana kirjaa ollaan haukuttu yhtä huonoksi kuin Pääteasemaa, mutta toisaalta myös lempikirjallani Jäänpuskijoilla on paljon vihaajia siellä suunnalla. Joten toivoin että haukkujat olisivat näitä aitoa taidetta ymmärtämättömiä barbaareja, ja kirja ei olisi ollenkaan niin huono kuin internet antoi ymmärtää. Vaan kuinkas kävikään...

 

Tämän uusimman tuotoksen juonen idea on erittäin mielenkiintoinen. Kaukaa, 70 valovuoden päästä, tulee viesti jossa pyydetään lähettämään paikan päälle eräs tietty henkilö, Ndege Akinya. Ndege ei usko selviävänsä matkasta, joten hänen sijaansa avaruutta valloittamaan lähtee hänen tyttärensä Goma ja Ndegen veli Mposi. On myös hyvin mielenkiintoisia epäilyjä siitä, kuka viestin lähetti. Matka järjestetään, ja perillä odottaa yllätys jos toinenkin.

 

Juoni kuulostaa siis perus Reynolds-kamalta, mutta siihen on myös tuotu monia yksityiskohtia maustamaan kokonaisuutta, kuten esimerkiksi yhä kehittyneet tantorit, älykkäiksi tehdyt elefantit. Silti, etenkin loppupuolella, juonessa on välillä joitain kummallisuuksia, jotka eivät aina käy järkeen vaikka miten yrittäisi. Ei mitään isoa, vain pieniä outouksia jotka on helppo antaa anteeksi. Toinen pienoinen vika on itse loppuhuipennus, joka on melko antiklimaattinen, ainakin välillä. Silti loppu onnistuu olemaan vaikuttava, vaikka kaikkia odotuksia ei ihan lunastetakaan. Loppuviimein hieman hillitympi loppu käy oikeastaan järkeen ja tuntuu oikein sopivalta. Juonella on myös monia käänteitä luvassa, jotka ovat todella erinomaisia.

 

Henkilöt eivät ole koskaan olleet Reynoldsin vahvuus, eivätkä ne ole sitä täälläkään, mutta hänen henkilönsä ovat aina parhaimmillaan miellyttäviä ja onnistuneita. Niin on tässäkin kirjassa, mutta yksi henkilö nousi mielestäni ylitse muiden. Hänestä en kuitenkaan kirjoita, ihan vaan etten paljasta juonesta liikaa.

 

Kirjan lopusta minulla olisi vaikka miten paljon sanottavaa. Mitään paljastamatta voin sanoa, että kirja loppuu Reynoldsille tuttuun tapaan kesken. Mutta yleensä lopussa avoimeksi jäävä asia on jokin, jonka lopputulos on meillä lukijoilla melkeinpä jo tiedossa (Aurinkojen Huone, Prefekti), tai voimme ainakin arvailla miten lopulta käy (Jäänpuskijat), mutta tämä kirja se veti ihan uuden mysteerin viimeisten kahden sivun aikana esiin eikä osoittanut aikomustakaan selittää lukijoille mitä ihmettä juuri tapahtui! Ja tavallaan juuri sen takia minun on hankalaa unohtaa tätä kirjaa, se loppu vain kummittelee mielessäni alvariinsa. Eikä Reynoldsilla taida olla aikomustakaan tehdä enää yhtään Akinya-kirjaa joten toiveet siitä että saisimme joskus vastauksia voi heittää yhtä hyvin kankkulan kaivoon.

 

Kirja oli joiltain osin sekava, mutta pidin siitä silti todella. Siinä oli hyvin uudenlainen, paljon raskaampi ja synkempi tunnelma kuin missään aiemmin lukemassani Reynoldsin romaanissa. Vaikka kirjan tarina on mittakaavaltaan todella laaja, se tuntuu välillä melkeinpä klaustrofobiselta, mutta jollain omalla, mukavalla tavallaan. Päähenkilöt olivat aika mahtavia, juoni oli hyvin mielenkiintoinen, ja loppu tyypillisen ärsyttävä. Tykkäsin siis todella paljon! En löytänyt kirjasta mitään niistä jenkkien marmattamista typeryyksistä, tai jos näin, ne eivät suuremmin vaivanneet minua. Siis eihän kirja täydellinen ollut, mutta oli se sen verran hyvä, että kirja on potentiaalinen ehdokas vuoden parhaaksi kirjaksi.

 

Juoni: 90%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%

Henkilöhahmot: 88%

 

KOKONAISUUS: 93%  

 



Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Arra

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Alkuperäinen nimi: Arra - Legender från Lavora

Julkaistu: 2009

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Marja Kyrö

Sivumäärä: 256

Liekittelen aina sitä miten kovasti satun pitämään Turtschaninoffin teoksista ja etenkin Arrasta. Olisi siis enemmän kuin sopivaa tehdä Arralle aivan oma arvostelunsa. Saisin kerrankin kunnolla selittää, mikä tekee Arrasta niin ihmeellisen. (Aivan kuin en tekisi sitä joka toiselle sattumanvaraiselle vastaantulijalle, enhän toki.)

Maria Turtschaninoffin Arra kertoo tarinan mykästä tytöstä, Arrasta, jota kaikki väheksyvät, mutta jolle luonto antaa ylimaallisen kyvyn kuulla luonnon laulut. Siinä hienosti kiteytettynä kirjan perusidea. En mielelläni spoilaisi enempää, vaikka kirjan takakansiteksti kertoo likipitäen puolet kirjan tapahtumista. Joten takakantta ei siis kannata tarkemmin lukea, jos haluaa yhtään yllättyä.

Arra sijoittuu samaan fantasiamaailmaan kuin myöhemmin kirjoitetut Anache ja Maresi, eli tä maailma toisin sanoen luotiin Arran yhteydessä. Jokaisessa kirjassa maailma tuodaan kuitenkin esille aina eri valossa. Anache tuo esiin maailman karun ja julman puolen, kun taas Maresi kertoo enemmän lämminhenkisestä yhteisökulttuurista. Arra on kuitenkin aivan jotain muuta. Kirjan maailma on paljon enemmän sadun kaltainen kuin aiemmin mainitsemissani teoksissa ja tarina tuntuu jollain tavalla vanhemmalta, ehkä jopa myyttisemmältä. Lisäksi itse miljöö on vaihtelevampi ja omalla viehättävällä tavallaan runollisempi.

Kirjan tarina on yksinkertainen, mutta juuri kaikessa yksinkertaisuudessaan voimakas. Toisin kuin Anache ja Maresi, Arra ei sisällä mitään liian väkivaltaista lapsille, mutta silti suosittelisin kirjan lukemista vasta yli 12-vuotiaille. Eivät lapset Arrasta mitään traumoja saa, mutta kirjasta saa eniten irti kun sen lukee vähän vanhempana. Tällöin tarinan psykologiset puolet aukenevat lukijalle paljon paremmin. Ja vaikka kirjassa ei fyysistä väkivaltaa ole kovinkaan paljoa, on henkisen väkivallan käyttö sillä tasolla että sen ymmärtää varmasti paremmin vasta vähän vanhempana. Kirjan tarina siis on todellakin syvällinen ja koskettava, ja kaikessa lyhyydessäänkin kirja ehtii tekemään suurenmoisen vaikutuksen pahaa aavistamattomaan lukijaansa.

Kirjan henkilöhahmoista olisi myös ties kuinka paljon kerrottavaa. Ensimmäisenä tietysti itse Arra, joka on mahdollisesti Turtschaninoffin paras päähenkilö koskaan, tai ainakin heistä kaikkein kiehtovin. Hänen persoonansa on erikoisella tavalla hento ja voimakas samaan aikaan, eikä hän missään vaiheessa tunnu epäuskottavalta edes yliluonnollisten kykyjensä kera. Ja juuri yliluonnolliset kyvyt ovat se ainesosa, joka tekee hänestä niin mahtavan. Eräs hienoimmista ja kiehtovimmista naisprotagonisteista ikinä, sanoisin. Kirjan muutkin henkilöt ovat erinomaisia tapauksia. Päällimmäisenä mieleen jäivät etenkin Unna ja Evia. Unnan ystävällisyys oli todella mukavaa luettavaa, kun taas Evia oli niin onnistuneella tavalla raivostuttava ja julma, että hänestä ei voinut kuin jotenkin kieroutuneesti pitää.

Ja tarvitseeko minun edes mainita kirjan kielestä mitään? Hienointa kerrontaa ikinä, jopa Turtschaninoffin omalla mittapuulla. Ja se mittapuu jolla minä Turtschaninoffin kerronnan laatua mittailen on oikea nykyajan versio Baabelin tornista. Sitä ei noin vaan ylitetäkään.

Sitten vielä muutamia erityishuomioita kirjasta. Arra on eräällä tavalla hyvin koukuttava teos. Aina silloin tällöin nappaan Arran hyllystä ihan vain lukeakseni jonkin suosikkikohdistani uudelleen (suosikkikohdat = suunnilleen koko kirja), ja yhtäkkiä huomaan lukevani sitä läpi jo kymmenettä kertaa, ihan vahingossa. Syynä tälle on luultavasti Arran altavastaajan asema läpi koko kirjan. Aina kun hän saavuttaa jonkin uuden asteen itsetuntonsa kasaamisessa, lukija tuntee olonsa hyvin ylpeäksi Arran puolesta, ihan vain jotta parin sivun päästi vasta saavutettu onni tuhotaan jollain pirullisella keinolla ja Arra syöksyy entistä pahempaan syöksykierteeseen lukijan suureksi tuskaksi. Kirjaa voisi siis kuvata äärimmäiseksi tunteiden vuoristoradaksi, ja erästä kaveriani lainatakseni: "Tekisi mieli heittää se oikein kunnolla seinään mutta kun se on niin hyvä ettei voi!" Niin, Arran ainoa vika on mahdollisesti juuri se, että se on liian hyvä heitettäväksi seinään, jonka todellakin ainakin itse tahtoisin tehdä useampaankin otteeseen kirjaa silloin tällöin lukiessani. Ensimmäisen kerran noin sivulla 40, ja viimeisen kerran kirjan viimeisen lauseen kohdalla. Ja keskimäärin noin joka toisella aukeamalla sillä välillä. Arran loppu on kyllä äärimmäisen kaunis, ja kirjan lopetettuaan lukija kokee kyllä olonsa tyytyväiseksi, mutta viimeinen sivu (etenkin se kirottu viimeinen lause) ovat sellaista henkistä kidutusta, että niiden jälkeen saattaa kokea halua rikkoa tavaroita, etenkin jos lukija on hyvinkin sisällä kirjan maailmassa sen loppuessa. Monet sanovat kirjan loppuvan liian nopeasti, mutta minusta näin ei ole. Loppu on juurikin täydellinen, mutta kiduttavan katkeransuloinen.

Arra on siis minusta kaikkien aikojen paras kirja Jäänpuskijoiden ohella (arvostelen senkin tässä joku päivä (lue: vuosi)), ja toivoisin jokaisen kirjoista pitävän edes yrittävän lukea sen. Jos et ole lukenut Arraa, olet jäänyt jostain paitsi.

Turha tälle kai on edes arvostelua laittaa. KAIKKI KOHDAT 100%