Kirjailija: Alastair Reynolds
Alkuperäinen nimi: On The Steel Breeze
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Like
Suomentaja: Hannu Tervaharju
Sivumäärä: 575
Takakannesta:
Eeppinen odysseia ihmiskunnan ihmiskunnan matkasta uudelle kotiplaneetalle
Chiku Akinya, planeettojenvälisen matkustuksen pioneerin Eunice Akinyan tyttärentytär, matkaa holoaluksella kohti uutta elinkelpoista planeettaa. Chiku löytää aluksen uumenista jotakin, mikä kuohuttaa miljoonien matkustajien yhdyskuntaa ja sysää Chikun planeettojenväliselle tutkimusmatkalle.
Chikua vastaan asettuu Mekanismi, keinoäly joka on alun perin luotu suojaamaan ihmisiä toisiltaan. Mekanismi on kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt suojelemaan itseään.
Kierrokset ihmisen ja koneälyn taistelussa kovenevat, kun käy ilmi, että Mekanismi on manipuloinut dataa planeetasta, jota kohti holoalusten karavaani kulkee. Ihmiskunnan kohtalo on jälleen kerran Akinyan käsissä.
Alastair Reynolds ei aina onnistu, tästä meillä on esimerkkinä Muistoissa Sininen Maa ja etenkin Pääteasema. Mutta silloin kun Reynolds onnistuu, hän todella onnistuu. Ja tämän kirjan kohdalla, Reynolds todellakin on onnistunut!
Terästuulen Yllä kuuluu Poseidonin Lapset -trilogiaan. Aimepi osa oli nimeltään Muistoissa Sininen Maa, Terästuulen Yllä on toinen osa, ja kolmas osa, Poseidon's Wake on vielä suomentamatta, eikä julkaisupäivääkään olla vielä asetettu. Ensimmäisen ja toisen osan lukeneena voin sanoa, että kirjat eivät ole kovinkaan paljon sidoksissa toisiinsa. Kirjoissa ei ole edes samat päähenkilöt! Ensimmäisestä osasta tutu Geoffrey ja Sunday Akinya mainitaan kyllä, mutta heistä ei ole kirjassa kovin paljon. Päähenkilö Chiku on Sundayn lapsi, ja kolmannen osan päähenkilö on ilmeisesti Chikun lapsi.
Chiku on kloonannut itsensä kolmeksi kauan ennen kuin kirjan tarina alkaa. Kirjassa on siis tavallaan usemapi päähenkilö, vaikka he ovatkin sama ihminen, tavallaan. Nimeltään he ovat Chiku Keltainen, Chiku Vihreä ja Chiku Punainen. He jakoivat keskenään kolme tehtävää. Yksi lähtisi avaruuteen etsintäretkelle, toinen lähtisi holoalusten mukana uudelle planeetalle, ja kolmas jäisi Maahan hoitamaan suvun asioita. Tapahtumapaikat vaihtelevat aika tiuhaan tahtiin, syystä että kertoja vaihtuu välillä. Muutoksesta ei ole mitään mainintaa, joten pitää itse hoksata milloin on kenestäkin Chikusta kyse. Ensi kerran tämä aiheutti minulle aika paljon hämmennystä, mutta lopulta kyseinen vaihtelu osoittautui kirjan suurimmaksi eduksi.
Kirjassa on oikeastaan kaksi juonta samaan aikaan, ja ne molemmat nivoutuvat toisiinsa hyvin hienosti. Kun kirja alkoi Chiku Keltaisella ja sillä miten hän eli Maassa minua alkoi oitis tylsistyttää. Meininki oli suunnilleen samaa kuin ensimmäisessä osassa, enkä tykännyt siitä yhtään. Kyllä Chiku Keltaisen juoneen saatiin ihan yllättäviäkin käänteitä mukaan ihan mukavalla vauhdilla, mutta Maan yksinkertainen teknologia ja miljöö ei vaan scifi-kirjassa iske. On meninki kuitenkin jo tässä vaiheessa nopeampaa kuin trilogian ensimmäisessä osassa. Mutta sitten yllättäen kertoja vaihtuukin, ja vuorossa on Chiku Vihreä. Tässä vaiheessa kirja nousi seiskan arvosanasta kerralla ysiin, ja jatkoi nousukiitoaan tasaiseen tahtiin. Holoaluskaravaani keskellä tyhjyyttä, monen vuosikymmenen matkan päässä Maasta, matkalla kohti uutta eksoplaneettaa, siinä on kunnon juoni avaruusoopperalle! Reynoldsin vahvuus on eeppisyys ja skaalaltaan giganttiset miljööt, ja siinä missä Muistoissa Sininen Maa epäonnistui tässä melko pahasti, Terästuulen Yllä näyttää miten pikkumuutoksilla siitäkin kirjasta olisi tullut eeppinen. Chiku Vihreän tarina yhdistää upeasti massiiviset holoalukset ja niihin kätkeytyvät mysteerit, ja luo tarinan joka on kiinnostava. Tämän jälkeen jopa Chiku Keltaisen tarina saa jotain potkua, ja senkin taso nousee huimaa vauhtia. Vaikka teknologia ei ole Maassa sitä päätähuimaavinta, niin tapahtumista saadaan silti todella vertahyytävän yllätyksellisiä ja toiminnallisia. Viimeisillä sivuilla molemmat tarinat saavuttavat arvoisensa kliimaksin, ja loppu on sanallasanoen upea ja tavallaan ehkä odotettavissa oleva, mutta silti se tuli ainakin minulle ihan puskista.
Kun edellisessä kirjassa mieleen hiipi hyvin epämiellyttäviä ajatuksia päähenkilöistä Geoffreysta ja Sundaysta, tässä kirjassa molemmat Chikut ovat aivan upeita päähenkilöitä. He ovat yhdistelmä Reynoldsin parhaita päähenkilöitä, jotka eivät vain istu tumput suorina, vaan toimivat, ja aina yllättävästi. Kun viime kirjassa Geoffreyn ja Sundayn vastarinta sukua vastaan toi mieleen teinien angstailun, Chikun toiminta on paljon järkeenkäyvämpää ja kiinnostavampaa. Kirjassa on ainakin pari henkilöä jotka nähtiin jo ensimmäisessäkin kirjassa, ja elefantit ovat myös tässä kirjassa hyvin paljon esillä. Sanoin Muistoissa Sininen Maa -kirjan arvostelussani, että elefantit olivat suosikkejani kirjan henkilöistä. Tässä kirjassa ne ovat vielä parempia henkilöitä, vaikka Chiku taitaa tällä kertaa viedä voiton. Pidin myös Arakhnesta aivan älyttömästi, vaikka pahis onkin.
Terästuulen Yllä oli aivan upea kirja jota voin suositella kaikille, jotka tietävät pitävänsä scifistä ja avaruusoopperasta, eli eeppisistä ja mahtipontisista miljöistä ja tapahtumista. Kirja on myös yllättävän nopealukuinen, ja minulta sen lukeminen vei vain vajaan viikon. Jos ei halua lukea Muistoissa Sinine Maa -kirjaa, mutta halua lukea tämän sekin onnistuu, sillä ensimmäinen osa enemmänkin vain luo pohjan tälle tarinalle, mutta sen lukeminen ei ole pakollista. Voin myös sanoa, että tämä kirja oli paras tänä kesänä lukemani minulle uusi kirja, ja se on paljon sanottu kaikkien Outolintujen ja Pratchettien seassa!
Juoni: 100%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%
Henkilöhahmot: 95%
KOKONAISUUS: 100%
