Arvostelu: Alastair Reynolds - Poseidonin Lapset

 

Kirjailija: Alastair Reynolds

Alkuperäinen nimi: Poseidon's Wake

Sarja: Poseidonin Lapset

Julkaistu: 2016

Kustantaja: Like

Suomentaja: Hannu Tervaharju

Sivumäärä: 715

 

Alastair Reynoldsin tuotoksien taso on... vavahdellut viime vuosina. Pääteasema oli huonohko, Muistoissa Sininen Maa tylsähkö, mutta Terästuulen Yllä oli hieno esimerkki siitä, mihin Reynolds kykenee kunhan pysyy tukevasti mukavuusalueellaan. Poseidonin Lapset oli minulle eräs vuoden odotetuimmista kirjoista, osittain siksi, että halusin nähdä josko Reynolds kykenisi vielä pitämään tason korkealla. Rapakon takana kirjaa ollaan haukuttu yhtä huonoksi kuin Pääteasemaa, mutta toisaalta myös lempikirjallani Jäänpuskijoilla on paljon vihaajia siellä suunnalla. Joten toivoin että haukkujat olisivat näitä aitoa taidetta ymmärtämättömiä barbaareja, ja kirja ei olisi ollenkaan niin huono kuin internet antoi ymmärtää. Vaan kuinkas kävikään...

 

Tämän uusimman tuotoksen juonen idea on erittäin mielenkiintoinen. Kaukaa, 70 valovuoden päästä, tulee viesti jossa pyydetään lähettämään paikan päälle eräs tietty henkilö, Ndege Akinya. Ndege ei usko selviävänsä matkasta, joten hänen sijaansa avaruutta valloittamaan lähtee hänen tyttärensä Goma ja Ndegen veli Mposi. On myös hyvin mielenkiintoisia epäilyjä siitä, kuka viestin lähetti. Matka järjestetään, ja perillä odottaa yllätys jos toinenkin.

 

Juoni kuulostaa siis perus Reynolds-kamalta, mutta siihen on myös tuotu monia yksityiskohtia maustamaan kokonaisuutta, kuten esimerkiksi yhä kehittyneet tantorit, älykkäiksi tehdyt elefantit. Silti, etenkin loppupuolella, juonessa on välillä joitain kummallisuuksia, jotka eivät aina käy järkeen vaikka miten yrittäisi. Ei mitään isoa, vain pieniä outouksia jotka on helppo antaa anteeksi. Toinen pienoinen vika on itse loppuhuipennus, joka on melko antiklimaattinen, ainakin välillä. Silti loppu onnistuu olemaan vaikuttava, vaikka kaikkia odotuksia ei ihan lunastetakaan. Loppuviimein hieman hillitympi loppu käy oikeastaan järkeen ja tuntuu oikein sopivalta. Juonella on myös monia käänteitä luvassa, jotka ovat todella erinomaisia.

 

Henkilöt eivät ole koskaan olleet Reynoldsin vahvuus, eivätkä ne ole sitä täälläkään, mutta hänen henkilönsä ovat aina parhaimmillaan miellyttäviä ja onnistuneita. Niin on tässäkin kirjassa, mutta yksi henkilö nousi mielestäni ylitse muiden. Hänestä en kuitenkaan kirjoita, ihan vaan etten paljasta juonesta liikaa.

 

Kirjan lopusta minulla olisi vaikka miten paljon sanottavaa. Mitään paljastamatta voin sanoa, että kirja loppuu Reynoldsille tuttuun tapaan kesken. Mutta yleensä lopussa avoimeksi jäävä asia on jokin, jonka lopputulos on meillä lukijoilla melkeinpä jo tiedossa (Aurinkojen Huone, Prefekti), tai voimme ainakin arvailla miten lopulta käy (Jäänpuskijat), mutta tämä kirja se veti ihan uuden mysteerin viimeisten kahden sivun aikana esiin eikä osoittanut aikomustakaan selittää lukijoille mitä ihmettä juuri tapahtui! Ja tavallaan juuri sen takia minun on hankalaa unohtaa tätä kirjaa, se loppu vain kummittelee mielessäni alvariinsa. Eikä Reynoldsilla taida olla aikomustakaan tehdä enää yhtään Akinya-kirjaa joten toiveet siitä että saisimme joskus vastauksia voi heittää yhtä hyvin kankkulan kaivoon.

 

Kirja oli joiltain osin sekava, mutta pidin siitä silti todella. Siinä oli hyvin uudenlainen, paljon raskaampi ja synkempi tunnelma kuin missään aiemmin lukemassani Reynoldsin romaanissa. Vaikka kirjan tarina on mittakaavaltaan todella laaja, se tuntuu välillä melkeinpä klaustrofobiselta, mutta jollain omalla, mukavalla tavallaan. Päähenkilöt olivat aika mahtavia, juoni oli hyvin mielenkiintoinen, ja loppu tyypillisen ärsyttävä. Tykkäsin siis todella paljon! En löytänyt kirjasta mitään niistä jenkkien marmattamista typeryyksistä, tai jos näin, ne eivät suuremmin vaivanneet minua. Siis eihän kirja täydellinen ollut, mutta oli se sen verran hyvä, että kirja on potentiaalinen ehdokas vuoden parhaaksi kirjaksi.

 

Juoni: 90%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%

Henkilöhahmot: 88%

 

KOKONAISUUS: 93%  

 



Arvostelu: Alastair Reynolds - Terästuulen Yllä

Kirjailija: Alastair Reynolds

Alkuperäinen nimi: On The Steel Breeze

Julkaistu: 2014

Kustantaja: Like

Suomentaja: Hannu Tervaharju

Sivumäärä: 575

 

Takakannesta:

 

Eeppinen odysseia ihmiskunnan ihmiskunnan matkasta uudelle kotiplaneetalle

 

Chiku Akinya, planeettojenvälisen matkustuksen pioneerin Eunice Akinyan tyttärentytär, matkaa holoaluksella kohti uutta elinkelpoista planeettaa. Chiku löytää aluksen uumenista jotakin, mikä kuohuttaa miljoonien matkustajien yhdyskuntaa ja sysää Chikun planeettojenväliselle tutkimusmatkalle.

Chikua vastaan asettuu Mekanismi, keinoäly joka on alun perin luotu suojaamaan ihmisiä toisiltaan. Mekanismi on kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt suojelemaan itseään.

Kierrokset ihmisen ja koneälyn taistelussa kovenevat, kun käy ilmi, että Mekanismi on manipuloinut dataa planeetasta, jota kohti holoalusten karavaani kulkee. Ihmiskunnan kohtalo on jälleen kerran Akinyan käsissä.

 

Alastair Reynolds ei aina onnistu, tästä meillä on esimerkkinä Muistoissa Sininen Maa ja etenkin Pääteasema. Mutta silloin kun Reynolds onnistuu, hän todella onnistuu. Ja tämän kirjan kohdalla, Reynolds todellakin on onnistunut!

 

Terästuulen Yllä kuuluu Poseidonin Lapset -trilogiaan. Aimepi osa oli nimeltään Muistoissa Sininen Maa, Terästuulen Yllä on toinen osa, ja kolmas osa, Poseidon's Wake on vielä suomentamatta, eikä julkaisupäivääkään olla vielä asetettu. Ensimmäisen ja toisen osan lukeneena voin sanoa, että kirjat eivät ole kovinkaan paljon sidoksissa toisiinsa. Kirjoissa ei ole edes samat päähenkilöt! Ensimmäisestä osasta tutu Geoffrey ja Sunday Akinya mainitaan kyllä, mutta heistä ei ole kirjassa kovin paljon. Päähenkilö Chiku on Sundayn lapsi, ja kolmannen osan päähenkilö on ilmeisesti Chikun lapsi.

 

Chiku on kloonannut itsensä kolmeksi kauan ennen kuin kirjan tarina alkaa. Kirjassa on siis tavallaan usemapi päähenkilö, vaikka he ovatkin sama ihminen, tavallaan. Nimeltään he ovat Chiku Keltainen, Chiku Vihreä ja Chiku Punainen. He jakoivat keskenään kolme tehtävää. Yksi lähtisi avaruuteen etsintäretkelle, toinen lähtisi holoalusten mukana uudelle planeetalle, ja kolmas jäisi Maahan hoitamaan suvun asioita. Tapahtumapaikat vaihtelevat aika tiuhaan tahtiin, syystä että kertoja vaihtuu välillä. Muutoksesta ei ole mitään mainintaa, joten pitää itse hoksata milloin on kenestäkin Chikusta kyse. Ensi kerran tämä aiheutti minulle aika paljon hämmennystä, mutta lopulta kyseinen vaihtelu osoittautui kirjan suurimmaksi eduksi.

 

Kirjassa on oikeastaan kaksi juonta samaan aikaan, ja ne molemmat nivoutuvat toisiinsa hyvin hienosti. Kun kirja alkoi Chiku Keltaisella ja sillä miten hän eli Maassa minua alkoi oitis tylsistyttää. Meininki oli suunnilleen samaa kuin ensimmäisessä osassa, enkä tykännyt siitä yhtään. Kyllä Chiku Keltaisen juoneen saatiin ihan yllättäviäkin käänteitä mukaan ihan mukavalla vauhdilla, mutta Maan yksinkertainen teknologia ja miljöö ei vaan scifi-kirjassa iske. On meninki kuitenkin jo tässä vaiheessa nopeampaa kuin trilogian ensimmäisessä osassa. Mutta sitten yllättäen kertoja vaihtuukin, ja vuorossa on Chiku Vihreä. Tässä vaiheessa kirja nousi seiskan arvosanasta kerralla ysiin, ja jatkoi nousukiitoaan tasaiseen tahtiin. Holoaluskaravaani keskellä tyhjyyttä, monen vuosikymmenen matkan päässä Maasta, matkalla kohti uutta eksoplaneettaa, siinä on kunnon juoni avaruusoopperalle! Reynoldsin vahvuus on eeppisyys ja skaalaltaan giganttiset miljööt, ja siinä missä Muistoissa Sininen Maa epäonnistui tässä melko pahasti, Terästuulen Yllä näyttää miten pikkumuutoksilla siitäkin kirjasta olisi tullut eeppinen. Chiku Vihreän tarina yhdistää upeasti massiiviset holoalukset ja niihin kätkeytyvät mysteerit, ja luo tarinan joka on kiinnostava. Tämän jälkeen jopa Chiku Keltaisen tarina saa jotain potkua, ja senkin taso nousee huimaa vauhtia. Vaikka teknologia ei ole Maassa sitä päätähuimaavinta, niin tapahtumista saadaan silti todella vertahyytävän yllätyksellisiä ja toiminnallisia. Viimeisillä sivuilla molemmat tarinat saavuttavat arvoisensa kliimaksin, ja loppu on sanallasanoen upea ja tavallaan ehkä odotettavissa oleva, mutta silti se tuli ainakin minulle ihan puskista.

 

Kun edellisessä kirjassa mieleen hiipi hyvin epämiellyttäviä ajatuksia päähenkilöistä Geoffreysta ja Sundaysta, tässä kirjassa molemmat Chikut ovat aivan upeita päähenkilöitä. He ovat yhdistelmä Reynoldsin parhaita päähenkilöitä, jotka eivät vain istu tumput suorina, vaan toimivat, ja aina yllättävästi. Kun viime kirjassa Geoffreyn ja Sundayn vastarinta sukua vastaan toi mieleen teinien angstailun, Chikun toiminta on paljon järkeenkäyvämpää ja kiinnostavampaa. Kirjassa on ainakin pari henkilöä jotka nähtiin jo ensimmäisessäkin kirjassa, ja elefantit ovat myös tässä kirjassa hyvin paljon esillä. Sanoin Muistoissa Sininen Maa -kirjan arvostelussani, että elefantit olivat suosikkejani kirjan henkilöistä. Tässä kirjassa ne ovat vielä parempia henkilöitä, vaikka Chiku taitaa tällä kertaa viedä voiton. Pidin myös Arakhnesta aivan älyttömästi, vaikka pahis onkin. 

 

Terästuulen Yllä oli aivan upea kirja jota voin suositella kaikille, jotka tietävät pitävänsä scifistä ja avaruusoopperasta, eli eeppisistä ja mahtipontisista miljöistä ja tapahtumista. Kirja on myös yllättävän nopealukuinen, ja minulta sen lukeminen vei vain vajaan viikon. Jos ei halua lukea Muistoissa Sinine Maa -kirjaa, mutta halua lukea tämän sekin onnistuu, sillä ensimmäinen osa enemmänkin vain luo pohjan tälle tarinalle, mutta sen lukeminen ei ole pakollista. Voin myös sanoa, että tämä kirja oli paras tänä kesänä lukemani minulle uusi kirja, ja se on paljon sanottu kaikkien Outolintujen ja Pratchettien seassa!

Juoni: 100%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%

Henkilöhahmot: 95%

 

KOKONAISUUS: 100%

Arvostelu - Alastair Reynolds: Muistoissa sininen maa

 

 

Kirjailija: Alastair Reynolds

Alkuperäinen nimi: Blue remembered Earth

Julkaistu: 2012

Kustantaja: Like

Suomentaja: Hannu Tervaharju

Sivumäärä: 624

 

Takakannesta:

 

AVARUUSOOPPERAN KIINTOTÄHDEN UUTUUSROMAANI DRAMAATTISEN ILMASTONMUUTOKSEN JÄLKEISESTÄ 2100-LUVUN MAAILMASTA

 

Maapallon geopoliittinen tasapaino on kääntynyt päälaelleen 2100-luvulla: Afrikan manner on taloudellisen ja teknologisen kehityksen kärjessä. Planeettojen välinen avaruusmatkailu on arkipäivää, ja sodat ja väkivalta kuuluvat menneisyyteen. Kaikkialle näkevä Mekanismi-tekoäly valvoo ihmisten turvallisuutta.

Akinyan suku on yksi planeettojen välisen kaupankäynnin airueista, mutta sisarukset Geoffrey ja Sunday Akinya eivät näe itseään yltäkylläisen bisnesimperiumin perijöinä. He ovat päättäneet rakentaa elämänsä uudelleen, vapaana sukunsa valtakahleista - toinen taiteilijana Kuun pimeällä puolella, toinen elefanttien tutkijana Afrikassa.

Kun kuuluisa tiedenainen ja Akinyan suvun matriarkka kuolee, hän jättää perinnökseen arvoituksen, joka voi muuttaa koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Salaisuutta seuratessaan Sunday ja Geoffrey ovat yhtäkkiä poikkiteloin sukunsa ja ylivertaisen Mekanismin kanssa. Näin käynnistyy mielikuvituksen rajoja laajentava tähtienvälinen kujanjuoksu.

 

 

Alastair Reynolds on ehdottomasti eräs lempikirjailijoistani. Reynolds on, ainakin toistaiseksi, ainoa scifi-kirjailija jonka kirjoja luen. Hänen tarinankerrontansa on aina mielikuvituksellista, ja etenkin tapahtumapaikat saavat haukkomaan henkeä niiden massiivisen kokoluokan takia. Yleensä hänen tarinansa kuitenkin sijoittuvat hyvin kauas tulevaisuuteen, joka sallii kehittyneen teknologian käytön. Tällä kertaa Reynolds on selkeästi astunut pois mukavuusalueeltaan. Onko kirja silti hyvä?

 

Kuten kirjan takakansi jo paljastaa, kirja sijoittuu enimmäkseen 2100-luvun Afrikkaan ja Maan lähellä oleville planeetoille. Kirja on ensimmäinen osa Poseidonin lapset -trilogiassa, joten kirjan voi lukea ihan niin vaan. Tämän kirjan teknologia on myös tavalliseen Reynolds-kirjaan verrattuna melko tavanomaista, joten jos et pidä liian sekavasta teknologiasta, tämän kirjan ei pitäisi osoittauta liian ongelmalliseksi. Toki kirjasta löytyy joitain utopistisia piirteitä, kuten se, että jotkut ihmiset ovat halunneet palata mereen, joten heidät on muutettu vetehisiksi jotka voivat hengittää vedessä. Itse en ollut jutun innokkain fani, mutta se sopi kirjaan.

 

Kirjan päähenkilöt ovat siis Sunday ja Geoffrey Akinya. He ovat melko tylsiä päähenkilöitä, eivätkä heidän tekemisensä juuri jaksa kiinnostaa. Sunday taiteilijanura ei ole kovinkaan iso osa romaania, kun taas Geoffreyn elefantit nousevat yllättävänkin isoon rooliin, ja niiden rooli ilmeisesti vain kasvaa tulevien osien aikana. Kaikeksi onneksi elefantit olivat mahdollisesti miellyttävimpiä tuttavuuksia tässä kirjassa. Eivät Sunday ja Geoffrey maailman kamalimpia henkilöitä olleet, mutta melko mielikuvituksettomia kyllä.

 

Sama mielikuvitukseton linja jatkuu myös tarinan puolella. Reynoldsin tavallinen ihmeen tuntu on poissa, ja sen sijaan tarjolla on laahaavaa tarinankerrontaa ympäristössä, joka on samaan aikaan sekä utopistinen että liian tavanomainen. Mielestäni Reynoldsin olisi pitänyt pysyä niissä marginaaleissa missä hänen tarinansa parhaiten toimivat. Myönnettäköön, että tarina sai kunnolla kehittyä hitaan kulkunsa aikana, mutta mielenkiintoiset kohdat olivat harvassa. Kuolleen isoäidin jättämien vihjeiden seuraaminen läpi aurinkokunnan oli selkeästi kirjan parasta antia, mutta sen sekaan on lisätty valitettavan paljon muuta, vähemmän mielenkiintoista hässäkkää. Hidas kehitys kuitenkin palkitaan, sillä viimeiset 150 sivua ovat taas lähestulkoon sitä tuttua ja turvallista Reynoldsia, jossa edes taivas ei ole rajana. Loppu tuli todellakin puun takaa, ja päätti kirjan toiveikkaaseen ja jatkoa lupaavaan tunnelmaan. Kirja ei ollut loppujen lopuksi huono, mutta äärimmäisen raskas lukea. Minulla kesti rehellisesti sanottuna vähän yli 11 kuukautta lukea kirja, sillä keskiosa oli hieman puuduttavaa lukea. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa missään tapauksessa kesken, joten pakkottauduin lukemaan eteenpäin, kunnes viimeiset 150 sivua tulivat vastaan, ja loppu oli kuin vettä vaan.

 

Tätä kirjaa ei todellakaan voi suositella jos haluat jonkun kirjan jonka voit nopeasti lukea. Kirja on äärimmäisen puuduttava, mutta samaan aikaan rauhoittava kuvaus Maan lähitulevaisuudesta. Olen lukenut jo kirjan seuraavankin osan (Terästuulen yllä) joka oli kyllä aivan toista maata, mutta siitä sitten myöhemmin. Jos kuitenkin pidät Alastair Reynoldsista kovasti niin suosittelen lukemaan tämän. Vaikka tämän kirjan lukeminen ei ole pakollista että ymmärtäisi jatko-osaa, on sen lukeminen kuitenkin kannattavaa, sillä se antaa taustaa seuraaville osille ja niiden tapahtumille.

 

Juoni: 60%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 45%

Henkilöhahmot: 65%

 

KOKONAISUUS: 65%