Arvostelu - Mary Hoffman: Stravaganza, Laivojen kaupunki

 

Kirjailija: Mary Hoffman

Alkuperäinen nimi: Stravaganza, City of Ships

Julkaistu: 2012

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Kaisa Kattelus

Sivumäärä: 390

Takakannesta:

16-vuotias Isabel tuntee jäävänsä kaikessa kymmenen minuuttia vanhemman kaksoisveljensä varjoon. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun Isabel eräänä päivänä löytää Barnsburyn lukion lattialla lojuvan punaisen samettipussukan täynnä hopeanvärisiä mosaiikkipaloja. Taidehistoriasta kiinnostunut Isabel ajattelee heti Ravennaa, mosaiikeistaan kuulua italialaiskaupunkia. Hänen hämmästyksensä onkin suuri, kun hän yllättäen löytää itsensä Classesta, erehdyttävästi Ravennaa muistuttavasta renessanssiajan kaupunkivaltiosta.

Taliassa idän suurvalta on kokoamassa sotalaivastoa Bellezzaa ja sen liittolaiskaupunkeja vastaan. On hyvä syy uskoa. että Bellezzan vanhoilla vihollisilla di Chimiceillä on näppinsä pelissä. Suuri  meritaistelu häämöttää horisontissa, ja stravaganttien veljeskunnan apua kaivataan taas kipeästi...

Stravaganza, Laivojen kaupunki, oli kirja, jonka ostin ihan vain kannen vuoksi jokunen vuosi takaperin. Kirja oli Stravaganza-sarjan viides osa, mitä en ostaessani tiennyt, mutta lukeminen oli silti lähes täysin vaivatonta. Myöhemmin luin myös kirjasarjan muut osat, eivätkä ne yhtä lukuun ottamatta olleet läheskään yhtä hyviä kuin Laivojen kaupunki. Tähtien kaupunki ja Salaisuuksien kaupunki olivat molemmat melkoisen surkeita kirjoja, mutta Kukkien kaupunki veti niin pohjat ettei paremmasta väliä. Sarjan aloitusosa, Naamioiden kaupunki, sen sijaan oli todella mainio kirja, ja mahdollisesti Laivojen kaupunkia parempi.

Laivojen kaupungin tarina mukailee hyvin pitkälti kaikkien muiden Stravaganza-kirjojen juonta: Onneton nuori löytää jonkin oudon esineen, pääsee sen avulla Taliaan, ja siellä hän oppii jotain, mikä poistaa hänen ongelmansa. Parhaiten tämä teema hoidettiin ensimmäisessä osassa, Naamioiden kaupungissa, mutta myös Laivojen kaupunki tarjoaa Isabelin ongelmille hyvän ratkaisun. Tapahtumapaikka on siis Talia, ja siellä enimmäkseen Classe, mutta muuallakin käydään, ja Isabel tapaa aiemmista osista tuttuja stravagantteja, ja jopa matkustaa heidän kanssaan Taliaan.

Kirjan henkilöt ovat ihan kiinnostavia, mutta hieman kliseisiä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä näiden kirjojen tarkoitus on opettaa nuorille, että toivoa on, joka sekin on kliseinen, mutta tärkeä elämänohje. Isabel on miellyttävä päähenkilö, mutta ei kovin mieleenpainuva. Muutkaan henkilöt eivät onnistu olemaan järin vakuuttavia.

Kirjan lopputaistelu on mielenkiintoinen ja omaperäinen, mutta Laivojen kaupunki jää tässäkin toiseksi Naamioiden kaupungille, jonka loppu oli sekä pienimuotoinen, että eeppinen. 

Suosittelisin tätä kirjaa 10-12 vuotiaille nuorille, sekä pojille että tytöille. Kirjasta löytyy vähän kaikkea, ja sen sanoma on yksinkertaisuudessaan kaunis ja voimakas. Aikuiselle tämä kirja voi tuntua hieman lässyltä, mutta veikkaisin, että Naamioiden kaupunki voisi viihdyttää ihan aikuistakin. 

Juoni: 75%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%

Henkilöhahmot: 75%

KOKONAISUUS: 80%

Lukunäyte:

Isabel makasi sängyssä puristaen salaperäistä pientä samettipussukkaa hopeatesseroineen ja kuvitteli, että näkisi kaiken oikeasti: Ravennan seinämosaiikkien kalat, linnut, kukat ja upeat vaatteet. Mutta juuri ennen nukahtamista hänen hämärtyvään tietoisuuteensa pujahti oivallus. Kukaan ei tee tesseroita hopeasta, sillä hopea tummuu. Hopeaväri saadaan valkokullasta. Sitten hän vajosi uneen.

Arvostelu - J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Kirjalilija: J. K. Rowling

Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the chamber of secrets

Julkaistu: 1999

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta

Sivumäärä: 365

Takakannesta:

Harry Potterin ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun noitakoulusta tutut Weasleyn veljekset hakevat hänet pois lentävällä Anglialla. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen, jossa loihditaan ruokaa, luetaan eläviä taikakirjoja ja kitketään puutarhasta menninkäisiä.

Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään pois. Toinen lukuvuosi ei kuitenkaan ala Harryn ja Ron Weasleyn osalta aivan suunnitelmien mukaan. Jostain merkillisestä syystä he eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin. Kun he lopulta saapuvat kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Ja pian koulussa alkaa tapahtua kummia. Miksi Harry kuulee pelottavia ääniä, joita muut eivät kuule? Kuka tai mikä jähmettää koulun asukkaita? Entä mitä kätkee sisäänsä salaisuuksien kammio?

Harry Potter -sarjan toinen osa, salaisuuksien kammio, oli verrattain hyvä jatko-osa. On toki parempiakin nähty, mutta kyseessä on kelpo kirja.

Salaisuuksien kammio jatkaa siitä mihin Viisasten kivi jäi. Harry on kesälomalla Dursleyen luona, ja odottaa innolla takaisin kouluun pääsyä. Kirja tottelee suunnilleen samaa kaavaa edellisen osan kanssa pikku poikkeuksin. Kirja siis kattaa kokonaisen vuoden Harryn elämästä, alkaen kesälomasta, ja päättyen kesälomaan.

Tarina itsessään on hieman monimutkaisempi kuin viime kerralla, ja hyvä niin. Ensimmäisen osan tehtävä onkin esitellä lukijalle miljöö ja hahmot, ja lopun kirjasarjan tehtävä on kehittää miljöötä ja hahmoja eteenpäin. Tässä kirja onnistuu miltei erinomaisesti. Silti tarinassa on joitain pieniä ongelmia, eikä kirja onnstu olemaan kovin kiinnostava ennen viimeisiä lukuja. Etenkin kirjan keskellä oli joitain lukuja, jotka tuntuivat melko tylsiltä, mutta eivät kuitenkaan huonoilta. Sain kuitekin luettua kirjan alle kahdessa päivässä, eli ei kirja kokonaisuudessaan tylsä ollut. Myös tarinan idea on oiva, ja käyttää hyvin hyväkseen edellisessä osassa tapahtuneita asioita, ja opittuja tietoja linnasta, ja Harrysta. Loppukliimaksi on myöskin erittäin hyvä, ja jopa parempi kuin edellisen osan kliimaksi. Tämä kirja tuntui muutenkin tapahtumarikkaammalta ja täydemmältä, josta myös ropisee pisteitä. Tarinalla oli tarjota useita odottamattomia käänteitä, ja siten mielenkiinto tarinaan pysyi melko vahvana kautta kirjan.

Kirjan harvat ongelmat sijaitsevatkin sitten henkilökaartissa. Harry on yhä riittävän miellyttävä päähenkilö, ja myös Ron on ihan mukava. Sen sijaan Hermione käyttäytyi etenkin kirjan keskivaiheilla hyvinkin... oudosti. Tavallaan hänen käytöksensä oli merkki henkisestä kasvusta, mutta silti käytös tuntui epäuskottavalta ja häiritsevältä. Mutta Hermionen käytös ei ollut kirjan ainoa ongelma. Toiseksi - ja paljon isommaksi - ongelmaksi minulle muodostui Gilderoy Lockhart ja hänen äärettömän ärsyttävä käytöksensä. Hän oli sellainen hupihahmo, joka uhkaa aina silloin tällöin lipsua ärsyttävyyden puolelle, ja valitettavasti näin kävi muutaman kerran. Silti Gilderoy onnistui saamaan minusta jopa muutaman naurun pihalle, etenkin silloin, kun hänen itserakas ja tyhmä persoonansa yhdistettiin johonkin tosiikkoon ja itsensä vakavasti ottavaan opettajaan. Loppuviimein Gilderoysta jäi oikein hyvä mielikuva, mutta oli hyvin lähellä, että hän olisi lipsunut samaan luokkaan Star Warsin Jar-Jar Binksin kanssa.

Kirja oli siis miellyttävä ja nopea lukea, ja suosittelen tätä sarjaa yhäkin kaiken ikäisille. Meno on vielä melko kevyttä, mutta epäilin että synkkyys alkaa tulla mukaan mitä pidemmälle tarinassa edetään. Salaisuuksien kammio on siis erinomainen jatko-osa, ja tulen ehdottomasti jatkamaan sarjan lukemista.

Juoni: 90%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 80%

Henkilöhahmot: 85%

KOKONAISUUS: 85%

Arvostelu - J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Kirjailija: J. K. Rowling

Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the philosopher's stone

Julkaistu: 1998

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta

Sivumäärä: 335

Takakannesta:

Harry Potter on mielestään ihan tavallinen poika. Hän tosin asuu huoltajiensa portaiden alla olevassa kaapissa. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän 11-vuotispäivänään saa merkillisen kirjeen. Hänelle aukeaa uusi maailma, johon kuuluvat taikurit, noidat, yksisarviset ja lohikäärmeet - sillä Harry on velhojen sukua! Tylypahkan noitien koulussa Harry oppii taikuuden alkeet, luudalla lentämisen ja huispauksen, eikä mikään suju kommelluksitta. Mutta leikkien aika on ohi, kun Harry ryhtyy ratkaisemaan kiehtovaa arvoitusta ja pelissä on mukana Vol-, tai siis, tiedät-kai-kuka!

Minä olen piakkoin elänyt elämääni jo 17 vuotta, ja vasta vajaa viikko sitten aloitin ensimmäisen Harry Potterini lukemisen. Pääasiassa syynä olivat kerrassaan hirvittävän rumat suomalaiset kannet, jotka tekivät sarjasta todella luotaantyöntävän. Usealle lukijalle Harry Potter on niin rakas, koska se on muisto heidän lapsuudestaan. Minulla sen sijaan ei ole tuollaisia nostalgiapisteitä tämän kirjan kohdalla jaettavana, joten tulen arvioimaan sarjan ihan omana itsenään. Veikkaan että pisteet eivät siitä juurikaan vähene.

Harry Potterin tapahtumapaikka on (ainakin niiden kirjojen aikana mitä olen lukenut) Englanti ja Tylypahkan koulu. Tapahtumapaikat ovat siis hyvin monipuoliset, ja sallivat rikkaan kuvailun mahdollisuuden. J. K. Rowling ei kuitenkaan päädy tällaiseen ympäristöllä mässäilyyn, vaan kuvaa juuri sen mikä on tarpeen, eikä jää märehtimään turhiin yksityiskohtiin. Tämä saa lukukokemuksen tuntumaan kevyeltä, mutta silti kuvailua on riittävästi, jotta mielikuva tapahtumista syntyy helposti. En ole myöskään nähnyt elokuvia, joten ympäristöjen ja hahmojen kuvittelu on ihan minun omassa päässäni. Toki tulen luultavasti katsomaan elokuvan aina kirjan lukemisen jälkeen, sillä on kiintoisaa nähdä miten tarinaa muutettiin tai millaiseksi hahmot kuviteltiin.

Kirjan juoni on hyvä, mutta perin kevyt. Sen tunnelma on samaan aikaan sekä valoisa että salaperäinen. Kirjasta kuvastuu Harryn ilo kun hän pääsee pois huoltajiensa ikeestä, ja samalla myös hänen luonteensa kehittyy tarinan mukana. Silti itse juoni tuntuu hieman liian kevyeltä. Tämä kirja on juuri sopiva hieman vanhemmalle lapselle ja myös kaiken ikäisille aikuisille jotka etsivät kevyttä kesälukemista. Juonen keveys voi hyvinkin selittyä sillä, että tämän kirjan tarkoitus lienee enemmänkin luoda perusta henkilöhahmoille, maailmalle ja tuleville tapahtumille, kuin olla monitahoinen kasvukertomus monine käänteineen. Oikeastaan se onnistuu hyvin molemmissa, mutta täyttää enemmän ensimmäisen vaatimukset.

Henkilöhahmoista parhaiten mieleen jäi toki Harry, mutta myös Hermione ja Dumbledore olivat hyvin muistettavia. Ron oli mielestäni hyvin tylsä ja välillä jopa ärsyttävä persoona, mutta häntä sieti. Voldemortia ei tässä kirjassa paljoa nähtykään, mutta pysyypähän mystisempänä henkilöhahmona.

Kirjaa oli ehdottomasti ilo lukea. Ei kaikkein monimutkaisin tai erikoisin tarina ikinä, mutta pidin tarinan kepeydestä ja mystiikasta. Kyseessä on siis erinomainen ensimmäinen osa kuuluisalle sarjalle.

Juoni: 85%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%

Henkilöhahmot: 90%





KOKONAISUUS: 95%

Arvostelu - Alastair Reynolds: Muistoissa sininen maa

 

 

Kirjailija: Alastair Reynolds

Alkuperäinen nimi: Blue remembered Earth

Julkaistu: 2012

Kustantaja: Like

Suomentaja: Hannu Tervaharju

Sivumäärä: 624

 

Takakannesta:

 

AVARUUSOOPPERAN KIINTOTÄHDEN UUTUUSROMAANI DRAMAATTISEN ILMASTONMUUTOKSEN JÄLKEISESTÄ 2100-LUVUN MAAILMASTA

 

Maapallon geopoliittinen tasapaino on kääntynyt päälaelleen 2100-luvulla: Afrikan manner on taloudellisen ja teknologisen kehityksen kärjessä. Planeettojen välinen avaruusmatkailu on arkipäivää, ja sodat ja väkivalta kuuluvat menneisyyteen. Kaikkialle näkevä Mekanismi-tekoäly valvoo ihmisten turvallisuutta.

Akinyan suku on yksi planeettojen välisen kaupankäynnin airueista, mutta sisarukset Geoffrey ja Sunday Akinya eivät näe itseään yltäkylläisen bisnesimperiumin perijöinä. He ovat päättäneet rakentaa elämänsä uudelleen, vapaana sukunsa valtakahleista - toinen taiteilijana Kuun pimeällä puolella, toinen elefanttien tutkijana Afrikassa.

Kun kuuluisa tiedenainen ja Akinyan suvun matriarkka kuolee, hän jättää perinnökseen arvoituksen, joka voi muuttaa koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Salaisuutta seuratessaan Sunday ja Geoffrey ovat yhtäkkiä poikkiteloin sukunsa ja ylivertaisen Mekanismin kanssa. Näin käynnistyy mielikuvituksen rajoja laajentava tähtienvälinen kujanjuoksu.

 

 

Alastair Reynolds on ehdottomasti eräs lempikirjailijoistani. Reynolds on, ainakin toistaiseksi, ainoa scifi-kirjailija jonka kirjoja luen. Hänen tarinankerrontansa on aina mielikuvituksellista, ja etenkin tapahtumapaikat saavat haukkomaan henkeä niiden massiivisen kokoluokan takia. Yleensä hänen tarinansa kuitenkin sijoittuvat hyvin kauas tulevaisuuteen, joka sallii kehittyneen teknologian käytön. Tällä kertaa Reynolds on selkeästi astunut pois mukavuusalueeltaan. Onko kirja silti hyvä?

 

Kuten kirjan takakansi jo paljastaa, kirja sijoittuu enimmäkseen 2100-luvun Afrikkaan ja Maan lähellä oleville planeetoille. Kirja on ensimmäinen osa Poseidonin lapset -trilogiassa, joten kirjan voi lukea ihan niin vaan. Tämän kirjan teknologia on myös tavalliseen Reynolds-kirjaan verrattuna melko tavanomaista, joten jos et pidä liian sekavasta teknologiasta, tämän kirjan ei pitäisi osoittauta liian ongelmalliseksi. Toki kirjasta löytyy joitain utopistisia piirteitä, kuten se, että jotkut ihmiset ovat halunneet palata mereen, joten heidät on muutettu vetehisiksi jotka voivat hengittää vedessä. Itse en ollut jutun innokkain fani, mutta se sopi kirjaan.

 

Kirjan päähenkilöt ovat siis Sunday ja Geoffrey Akinya. He ovat melko tylsiä päähenkilöitä, eivätkä heidän tekemisensä juuri jaksa kiinnostaa. Sunday taiteilijanura ei ole kovinkaan iso osa romaania, kun taas Geoffreyn elefantit nousevat yllättävänkin isoon rooliin, ja niiden rooli ilmeisesti vain kasvaa tulevien osien aikana. Kaikeksi onneksi elefantit olivat mahdollisesti miellyttävimpiä tuttavuuksia tässä kirjassa. Eivät Sunday ja Geoffrey maailman kamalimpia henkilöitä olleet, mutta melko mielikuvituksettomia kyllä.

 

Sama mielikuvitukseton linja jatkuu myös tarinan puolella. Reynoldsin tavallinen ihmeen tuntu on poissa, ja sen sijaan tarjolla on laahaavaa tarinankerrontaa ympäristössä, joka on samaan aikaan sekä utopistinen että liian tavanomainen. Mielestäni Reynoldsin olisi pitänyt pysyä niissä marginaaleissa missä hänen tarinansa parhaiten toimivat. Myönnettäköön, että tarina sai kunnolla kehittyä hitaan kulkunsa aikana, mutta mielenkiintoiset kohdat olivat harvassa. Kuolleen isoäidin jättämien vihjeiden seuraaminen läpi aurinkokunnan oli selkeästi kirjan parasta antia, mutta sen sekaan on lisätty valitettavan paljon muuta, vähemmän mielenkiintoista hässäkkää. Hidas kehitys kuitenkin palkitaan, sillä viimeiset 150 sivua ovat taas lähestulkoon sitä tuttua ja turvallista Reynoldsia, jossa edes taivas ei ole rajana. Loppu tuli todellakin puun takaa, ja päätti kirjan toiveikkaaseen ja jatkoa lupaavaan tunnelmaan. Kirja ei ollut loppujen lopuksi huono, mutta äärimmäisen raskas lukea. Minulla kesti rehellisesti sanottuna vähän yli 11 kuukautta lukea kirja, sillä keskiosa oli hieman puuduttavaa lukea. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa missään tapauksessa kesken, joten pakkottauduin lukemaan eteenpäin, kunnes viimeiset 150 sivua tulivat vastaan, ja loppu oli kuin vettä vaan.

 

Tätä kirjaa ei todellakaan voi suositella jos haluat jonkun kirjan jonka voit nopeasti lukea. Kirja on äärimmäisen puuduttava, mutta samaan aikaan rauhoittava kuvaus Maan lähitulevaisuudesta. Olen lukenut jo kirjan seuraavankin osan (Terästuulen yllä) joka oli kyllä aivan toista maata, mutta siitä sitten myöhemmin. Jos kuitenkin pidät Alastair Reynoldsista kovasti niin suosittelen lukemaan tämän. Vaikka tämän kirjan lukeminen ei ole pakollista että ymmärtäisi jatko-osaa, on sen lukeminen kuitenkin kannattavaa, sillä se antaa taustaa seuraaville osille ja niiden tapahtumille.

 

Juoni: 60%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 45%

Henkilöhahmot: 65%

 

KOKONAISUUS: 65%

 





Arvostelu - Terry Pratchett: Noitasiskokset

 

Kirjailija: Terry Pratchett

Alkuperäinen nimi: Wyrd sisters

Julkaistu: 1993

Kustantaja: Karisto

Suomentaja: Margit Salmenoja

Sivumäärä: 306



 

Takakannesta:

 

Kuningaskunnat huojuvat, kruunut keikkuvat ja tikarit välähtelevät, kun kolme asialleen vihkiytynyttä noitaa sekaantuu kuninkaalliseen valtapolitiikkaan. Vanha kuningas on surmattu, perillinen kiidätetty turvaan yön selkään ja valtaan on noussut ilkeä herttuapari, joka aikoo saada noidatkin maksamaan veroa. Nämä eivät ota innostuakseen asiasta ja päättävät saattaa valtaan oikean kuninkaan. Tai niin he luulevat.

 

Terry Pratchettin tuotannosta on hyvin hankalaa löytää huonoa kirjaa. Tämäkään kirja ei ole sellainen.

 

Noitasiskokset sijoittuu, kuten useimmat Terry Pratchettin kirjoista, Kiekkomaailmaan. Tarkalleen ottaen Lancreen, johon useimmat Noita-kirjat sijoittuvat. Noitasiskokset on Noita-sarjan järjestyksessä toinen kirja. Kirjat eivät ole toisilleen suoraa jatkoa, mutta niissä saattaa olla viittauksia aiempiin osiin tai muihin Kiekkomaailma-kirjoihin, mutta muiden kirjojen lukeminen ei ole juuri koskaan välttämätöntä. Itsekään en ollut lukenut Tiffany Särkynen -sarjan lisäksi mitään muita Kiekkomaailma-kirjoja ennen tämän lukemista. Tähän kirjaan voi siis tarttua huoletta, vaikkei olisi koskaan lukenut muita Pratchettin kirjoja.

 

Noitasiskosten päähenkilöinä toimivat kolme lancrelaista noitaa: Muori Säävirkku, Nanny Auvomieli ja Magrat Kynsilaukka. Muori on kolmikon vakavamielinen johtajatar, jota arvostetaan suuresti. Nanny Auvomieli taas on valtavan suvun matriarkka, ja hänen iloinen persoonansa yhdistettynä Muorin vakavamielisyyteen luo kirjan hersyvälle huumorille pohjan. Magrat Kynsilaukka sen sijaan on nuori tulokas, ja hän ei vielä oikein osaa olla noita, eikä hän tiedä kyllä muutenkaan juuri mistään mitään. Henkilöt ovat selvästi tämän kirjan mahtavuuden pohjalla, ja erityisesti Nanny Auvomieli on Pratchettin parhaita hahmoja ikinä. 

 

Noitasiskosten juoni on juurikin se perinteinen kuolleen kuninkaan perillinen pelastuu ja palaa myöhemmin pelastamaan valtakunnan -juoni, mutta Pratchett osaa repiä ilon irti kaikesta. Tarina samaan aikaan sekä kunnioittaa satuperinteitä, että nauraa niille päin naamaa, ollen näin hyvin onnistunut viihdyttäjä, että mielenkiintoisten ajatusten herättäjä. Kyseessä ei myös suinkaan ole lasten kirja, vaikka kyllä tämän lapsi voisi hyvinkin lukea, mutta ei hän tästä paljoa ymmärtäisi. Etenkin kirjan huumori on hyvin älykästä, eikä lapsi varmasti ymmärtäisi kaikkia vitsejä. Itse luin tämän ensi kerran 15-vuotiaana, ja ymmärsin suunnilleen kaiken. Pratchettin kirjat vaativat suurta keskittymistä, mutta yleensä tarinoiden huumori on sen arvoista. Pahimmillaan muistan nauraneeni eräälle kirjan vitsille pari päivää.

 

Tarina on siis erinomainen, mutta itse kirjan lukeminen vie aikaa, mikä ei kyllä ole uutta Pratchettin tuotannosta puhuttaessa. Keskittynyt lukeminen kuitenkin palkitaan aina äärettömän makeilla nauruilla, ja aivan uudenlaisilla näkökannoilla asioihin. Jos siis haluat kevyttä hupilukemista tämä ei ole kirja sinulle, mutta jos taas tahdot nauraa itsesi useasti kuoliaaksi pitkällisen lukukokemuksen aikana niin mikä ettei.

 

Juoni: 95%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 90%

Henkilöhahmot: 100%

 

KOKONAISUUS: 100%

 

Lukunäyte:

 



Magrat oli lumoutunut kuten aina. Teatteri ei ollut sen kummempi kuin muutama palanen värjättyä säkkikangasta, tynnyrien päälle asetettu lankkunäyttämö ja puolisen tusinaa kyläaukiolle sijoitettuja penkkejä. Mutta samanaikaisesti se onnistui olemaan Linna, Linnan Toinen Osa, Sama Osa Hieman Myöhemmin, Taistelukenttä, ja tällä hetkellä se oli Kaupungin ulkopuolella Kulkeva Tie. Iltapäivä olisi ollut suurenmoinen ilman Muori Säävirkkua.
   Luotuaan erinäisiä pistäviä silmäyksiä kolmimiehiseen orkesteriin selvittääkseen, mikä noista kolmesta soittopelistä oli teatteri, vanha noita lopulta kiinnitti huomionsa näyttämöön, ja Magratille alkoi pikku hiljaa valjeta että teatterissa oli tiettyjä perusnäkökohtia joita Muori ei ollut vielä käsittänyt.
   Paraikaa Muori pomppi istuimellaan kuin vimmattu.
   "Mies tappoi hänet", Muori supisi. "Miksei kukaan tee mitään? Mies tappoi hänet! Ja tuossa kaikkien silmien edessä!"