Kirke - Madeline Miller

KIRJA-ARVIO: KIRKE

Kirjailija: Madeline Miller

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 467 + henkilöluettelo

Julkaisuvuosi: 2021

Alkuperäinen nimi: Circe

Suomentaja: Irmeli Ruuska

Muutama päivä sitten Madeline Millerin toinen kirja, Akhilleen laulu pakotti minut vihdoin palaamaan tämän blogin pariin. Arvostelun kyseisestä kirjasta voitte lukea tästä. Samaisessa arviossa käsittelin jo hieman myös ajatuksiani Kirkestä, mutta mielestäni Kirke ansaitsee ehdottomasti täysin oman tekstinsä. Alun perin kiinnostuin Kirkestä joskus vuosi takaperin, kun satuin törmäämään sen alkuperäisversion kanteen Goodreadsissa. Lukaisin saman tien juonikuvauksen ja aistin heti, että tämä kirjahan on kuin minulle tehty. En silloin löytänyt mitään tietoa tulevasta suomennoksesta ja vaikka luen paljon kirjoja englanniksikin, niin jostain syystä en kuitenkaan ryhtynyt tilaamaan kirjan englanninkielistä versiota kirjahyllyyni. Vähäksi aikaa unohdin jo koko kirjan olemassaolon, kunnes eräänä päivänä kirjastossa töissä ollessani törmäsin uutuushyllyssä yllättäen sen suomennokseen. Lainasin kirjan saman tien ja sukelsin viipymättä opuksen syvyyksiin.

Kirja kertoo tarinan eräästä Kreikan mytologian tunnetuimmasta noidasta eli Kirkestä. Parhaiten hänet tunnetaan Odysseuksen tarinasta, jossa hän muuttaa Odysseuksen laivan miehistön sioiksi. Hän esiintyy kuitenkin myös monissa muissa taruissa, joita Miller hyödyntää tarinansa rakentamisessa. Kreikan mytologia ja sen hahmot ovat minulle jo entuudestaan jokseenkin tuttuja Rick Riordanin kirjasarjojen kautta, joten kirjan maailma aukeni minulle vaivattomasti. Periaatteessa Kirken voi kai ihan hyvin lukea vaikkei titetäisikään mitään Kreikan mytologiasta, mutta itse koin kyllä, että Percy Jackson -kirjoista saamani ennakkotiedot toivat tarinalle jonkin verran lisää syvyyttä.

Tarkemmin ottaen kirja kertoo tarinan Kirken elämästä, eli siitä kuinka hän syntyi, millainen hänen nuoruutensa oli ja kuinka hänet karkotettiin Aiaian saarelle. Kirke muistetaan parhaiten Odysseiasta, joten tietysti kirjassa käydään myös tarkasti läpi Kirken ja Odysseuksen välinen suhde ja sen seuraukset. Kirkellä on kuitenkin jonkinlainen rooli myös useissa muissa taruissa. Tämä moninaisten lähteiden yhdisteleminen onkin mielestäni osasyy sille, miksi kirja on niin kiehtova. Akhilleen laulussa Millerillä oli suhteellisen tarkkarajainen mytologinen pohja, jonka päälle hän rakensi oman tarinansa. Toki hän pystyi lisäilemään mytologian jättämiin aukkoihin omia lisukkeitaan, mutta loppujen lopuksi tarinan piti päättyä niin kuin se tarujenkin mukaan päättyi. Kirken kohdalla tarut eivät kuitenkaan anna selkeää kokonaiskuvaa hänen elämästään. Mikään tarina ei keskity yksistään Kirkeen tai hänen elämäänsä. Sen sijaan hän on mukana monen muun sankarin tai myytin tarinassa, kuten jo mainitun Odysseuksen tai vaikkapa Skyllan. Kirken kohdalla Miller sai siis ensin koota yhteen kaikki Kirkeen liittyvät tarinat ja sen jälkeen muotoilla niistä omanlaisensa elämänkaaren, jossa voi tapahtua paljon sellaista, mistä tarut eivät kerro mitään. 

Periaatteessa jo Kirken mytologiaan perustuvat lähtökohdat antoivat Millerille mahdollisuuden luoda Kirken elämästä erittäin mielenkiintoisen. Mytologian mukaan Kirken isä oli titaani Helios, joka kulki aurinkona taivaan halki. Hänen sisaruksensa olivat Pasifae, Aietes ja Perses. Sisaruksista erityisesti Pasifae liittyy erääseen varsin kiehtovaan ja erittäin tunnettuun taruun, johon Miller onnistuu myös ujuttamaan Kirken sopivasti mukaan. Ylipäätään tarinassa on kiehtovaa se, että päähenkilö on titaanin kuolematon tytär. Se saa kirjan tuntumaan heti jollain tasolla erityiseltä. Kirken kuolemattomuuden vuoksi kerronta kykenee kattamaan vuosisatojen mittaisia ajanjaksoja ja käymään ainakin jossain muodossa läpi monia Kreikan mytologian merkkitapahtumia. Tämä tekee kirjasta heti kertaheitolla mielenkiintoisemman lukukokemuksen. Se on niin monipuolinen ja kattava kuvaus Kreikan mytologiasta ja sen jumalista ja sankareista. 

Kirke on myös muilla tavoin kiehtova päähenkilö. Kuolemattomuudestaan huolimatta hän on paljon tekemisissä tavallisten kuolevaisten ihmisten kanssa. Hän todella vaikuttaa ulkopuoliselta muihin jumaliin ja kuolemattomiin olentoihin nähden. Toisaalta hän ei tunnu sopivan täysin yksiin kuolevaistenkaan kanssa. Kirjan pohjalla kulkeva teema vaikuttaa olevan muutoksen ja elämän välinen yhteys. Miller käsittelee tätä aihetta Kirken hahmon kautta suorastaan mestarillisesti ja tekee näin päähenkilöstään erään kirjan kantavista voimista.  

Kuten jo mainitsin, kirjan tarina itsessään on koottu niistä tarinoista, joissa Kirken noituus vaikuttaa muiden mytologian hahmojen elämään. Tämän vuoksi kirja on tarinaltaan hieman episodimainen mutta ei niin paljon, että se haittaisi lukukokemusta. Miller on onnistunut sulattamaan eri tarinat toisiinsa niin, että niiden muodostama kokonaisuus tuntuu luontevalta. Aivan kuten Akhilleen laulussa, en tässäkään kirjassa ollut aina varma siitä, mitkä juonikäänteet ja tapahtumat olivat tulleet Millerin päästä ja mitkä olivat peräisin tarustosta. Oma suosikkini kirjan osioista oli kuitenkin alku, joka kertoo Kirken elämästä hänen isänsä Helioksen palatsissa. Tässä osiossa Miller on pystynyt myös melko vapaasti luomaan pohjan Kirken tarinalle, koska mytologia ei käsittele tätä vaihetta hänen elämästään juuri lainkaan. Pidin todella siitä tavasta, jolla Miller kuvaili kuolemattomien arkea ja elämänkulkua. Tarinan alku tuntui erityiseltä ja omaleimaiselta ja nautin sen lukemisesta suunnattomasti. Kun Kirke sitten karkotetaan Aiaian saarelle, tarina muuttuu hieman arkisemmaksi. Toki Miller tuo jatkuvasti mukaan uusia kiehtovia elementtejä, mutta elämä autiolla saarella ei ole aivan yhtä kiehtovaa kuin elämä vanhan titaanin hovissa. Siitä huolimatta pidin myös kovasti kirjan tästäkin osiosta. Oikeastaan yksikään kirjan osioista ei ollut mielestäni millään tasolla heikko. Saari itsessään ei vain ollut yhtä kiehtova miljöö kuin muinainen palatsi täynnä nymfejä, titaaneja ja jumalia.

Kirjan viimeinen kolmannes on äärimmäisen kiehtovaa luettavaa. Tavallaan mytologiasta löytyy myös varsin suurpiirteinen rajaus sille, kuinka tämä osio Kirken tarinasta menee, mutta etenkin loppua kohti Miller on päätynyt ottamaan tiettyjä vapauksia ja viemään joitain tarujen osasia uusiin mielenkiintoisiin suuntiin. Kirjan puolivaiheilla aloin jo hieman arvailemaan, kuinka kirja saattaisi mahdollisesti päättyä ja loppua kohden epäilyni alkoivat varmistua ja riemuni oli sanoinkuvaamatonta. Siinä missä Akhilleen laulun lopetus oli yhtä lohdutonta itkumaratonia, Kirken lopetus oli enemmänkin täynnä mykistävää tyytyväisyyden tunnetta. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut kirjan, jossa on näin perinpohjaisen tyydyttävä lopetus. Teoksella on oma läpi kulkeva teemansa, joka saavuttaa vihdoin huippunsa kirjan viimeisillä sivuilla. Miller on tässäkin tapauksessa rakentanut tarinansa huolella siten, että kun loppuun vihdoin päästään, kaikki tarinan palaset tuntuvat johdattaneen juuri tähän yhteen ainoaan oikeaan ratkaisuun. Mikään muu ei olisi voinut sopia yhtä hyvin. Joitain kirjoja lukiessa minulle on tullut sellainen tunne, ettei kirjailija itsekään tainnut tietää, kuinka hänen kirjansa tulee päättymään. Silloin loppuratkaisu saattaa tuntua hieman päälleliimatulta. Kirken loppuratkaisu on tällaisen tilanteen täysi vastakohta. Kirjan lumoava lopetus on täydellisesti sidottu kirjan oleellisimpaan ytimeen. Tuntuu siltä, kuin koko tarina olisi rakennettu tukemaan lopetusta eikä toisinpäin. 

Madeline Millerin Kirke on siis kaikin puolin mestarillinen taidonnäyte kirjailijalta, joka tietää mitä tekee. Kirke ei kenties ole yhtä tunteikas melodraama kuin Akhilleen laulu, mutta sen ihailtavan läpikotainen tarkoituksenmukaisuus saa sen jättämään aivan yhtä pysyvän jäljen lukijan mieleen. Siitä ei ole kulunut vielä kuukauttakaan, kun ensimmäisen kerran luin Kirken ja nyt jo olen hyvää vauhtia lukeamassa sitä uudestaan ja nautin joka sanasta melkeinpä enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla. Nyt voin entistäkin selkeämmin nähdä, kuinka Miller jo alussa loi pohjan tarinan lopulle. Tämä on kirja, jossa yksinkertaisesti kaikki toimii. Minulla ei ole pienintäkään moitteen sanaa tästä kirjasta. Lukekaa se! Hetinyt!

Juoni: 100%

Henkilöhahmot: 100%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100000%

Kokonaisarvosana: 100%

Akhilleen laulu - Madeline Miller

 KIRJA-ARVIO: AKHILLEEN LAULU

Kirjailija: Madeline Miller

Kustantaja: Basam Books

Sivumäärä: 454

Julkaisuvuosi: 2013

Alkuperäinen nimi: The Song of Achilles

Suomentaja: Laura Lahdensuu

Siitä alkaa kohta olemaan kolmisen vuotta, kun viimeksi olen kirjoittanut tähän blogiin yhtään mitään. Ei sillä, ettenkö olisi lukenut arvostelemisen arvoisia kirjoja näiden kuluneiden vuosien aikana. Niitä on kyllä tullut vastaan roppakaupalla ja ehkä joku päivä edes osa niistä saa vielä omat tekstinsä tässä blogissa. Mutta nyt, juuri hetki sitten, sain luettua sellaisen kirjan, joka pakotti minut kirjautumaan tähän blogiin ensimmäistä kertaa reiluun pariin vuoteen. Ja tämä kirjahan oli tietysti Madeline Millerin "Akhilleen laulu". Vaan millainen on tämä mystinen opus, joka sai minun vastentahtoiset sormeni avaamaan läppärin ja naputtelemaan Googleen hakusanan "blogger" ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan? 

Akhilleen laulu on Madeline Millerin kirjoittama teos eräästä Kreikan mytologian sankarista, Akhilleesta. Vai Akhilleuksesta? Noh, oli oikea taivutusmuoto mikä hyvänsä, niin hänestä se kuitenkin kertoo. Kertojana toimii Patrokles, joka tarinoiden perusteella oli mahdollisesti Akhilleen elämänkumppani ja rakastaja, vaikkakin nykyisin asiasta käydään silloin tällöin pienoista käsirysyä. Mutta ei siitä aiheesta sen enempiä. Mytologia on kuitenkin pitkälti alun perinkin täysin keksittyä, joten jokaisella on nähdäkseni lupa tulkita sen tarinoita juuri niin kuin lystäävät. Tarinassa käydään siis läpi Patrokleen nuoruus, Akhilleeseen tutustuminen ja lopulta Troijan sota. Kirja mukailee alkuperäisiä tarinoita varsin tarkasti, joten sinänsä tarinan lopun ei pitäisi olla kovinkaan monelle mikään hirveä spoileri, mutta omaan tyyliini kuuluu silti olla kertomatta mitään tarkkoja yksityiskohtia juonesta. Jos siis et tiedä Akhilleen tarinasta mitään ja haluat asian pysyvänkin niin ennen kuin luet kirjan, tämän tekstin lukemisen pitäisi olla sinulle täysin turvallista. Kerron vain, mitä kirja sai minut ajattelemaan ja tuntemaan.

Ennen kuin alan kertomaan tarkempia ajatuksiani kirjasta, koen, että minun on tärkeää antaa hieman taustaa sille, miksi luin tämän kirjan. Vuosi sitten kiinnostuin Millerin toisesta, uudemmasta kirjasta, joka tänä vuonna julkaistiin suomeksi nimellä Kirke. Luin Kirken pari viikkoa sitten ja ihastuin siihen ikihyviksi. Siitäkin kirjasta haluan ehdottomasti tehdä arvostelun ja ehkä saan sen jopa kirjoitettua lähipäivinä jos hyvin käy (Kirken arvio löytyy täältä). Mutta Kirken luettuani halusin ehdottomasti lukea myös Millerin toisen kirjan Akhilleen laulun. Alun perin ajatus Akhilleen laulun lukemisesta ei oikein kiinnostanut minua. Akhilleen tarina ei ole koskaan ollut minusta erityisen kiehtova samalla tavalla kuin Kirken tarina, eikä ajatus Patrokleesta kertojana herättänyt minussa minkäänlaista intoa. Kuinka jokin tylsä sotilaspoika voisi kertojana tuoda Akhilleen tarinaan mukaan mitään uutta väriä tai henkeä? Mutta halusin kuitenkin lukea Akhilleen laulun, koska Kirke oli ollut niin kokonaisvaltaisesti upea teos. Ja niin minä varasin Akhilleen laulun kirjastosta ja aloin lukemaan sitä heti kun sain sen käsiini. Odotin sen olevan hyvä, mutta en mitenkään uskonut, että se voisi olla yhtä hyvä kuin Kirke.

Olinko väärässä? Hyvä kysymys. Johon vastaan tekstin lopussa. 

Patrokleen tarina veti minut saman tien mukaansa. Hänessä ei sinällään ollut mitään erityistä tai kiinnostavaa. Hän oli vain aivan tavallinen poika. Ehkä hieman enemmän nyhverö kuin olin odottanut mutta kumminkin. Hänen persoonassaan ei ollut mitään, mikä olisi herättänyt mielenkiintoani. Toisaalta hän ei ollut minusta millään tasolla ärsyttäväkään. Hän vain oli. Hän oli neutraali päähenkilö astetta räväkämpien sivuhahmojen ympäröimänä, mutta minusta yhdistelmä toimi. Sain kirjan maailmasta ja päähenkilöä ympäröivistä ihmisistä erittäin hyvän ja kiinnostavan kuvan Patrokleen kerronnan välityksellä. Tarinan maailma tuntui käsinkosketeltavalta ja ihmiset uskottavilta. Kaikkea verhosi eräänlainen synkkä ja muinainen mystisyys, joka todella veti minua puoleensa. Tarina tuntui arvokkaalta ja jylhältä jopa pienimpinä hetkinään. Tämä johtui juurikin siitä kaunopuheisesta tavasta, jolla Patrokles kuvaili elämäänsä. Ylipäätään kirjan kerronta oli todella kaunista ja tyyliteltyä, mutta missään vaiheessa teksti ei jäänyt minulle kauneudessaan etäiseksi. Päinvastoin, teksti tuntui luikertelevan ihoni alle alvariinsa. 

Kirjan toinen oleellinen päähenkilö on tietysti itse Akhilleus. Hänestä löytyykin hieman enemmän persoonaa kuin Patrokleesta, mutta silti hänkään ei jättänyt kovin erityistä jälkeä mieleeni. Hän oli ihmisenä melko kokematon ja ehkä jopa hieman lapsellinen. Toisaalta samaistuin (valitettavasti) moniin hänen naiiveihin luonteenpiirteisiinsä, ja se lähensi hänen hahmoaan minulle hieman. Mutta ei kovin paljon. Loppujen lopuksi kirjan hahmot eivät ole mielestäni kovinkaan keskeisiä tämän kyseisen kirjan onnistumisen kannalta. Itse en juuri välittänyt hahmoista itsestään, mutta silti kirjan tarina osui ja upposi minuun erittäin hyvin. Kirjasta löytyi kuitenkin muutamia kiinnostavia vaikkakin hieman sivuun jääviä henkilöhahmoja kuten Briseis ja Thetis, mutta kirjan keskeisimmät vahvuudet löytyvät kuitenkin mielestäni jostain muualta kuin henkilöhahmojen joukosta. Eikä siinä ole mielestäni mitään väärää. Henkilöhahmoista oli kuitenkin mahdollista pitää ja se riitti.

Kirjan juoni on pitkälti vanhoista tarinoista tuttu, mutta Miller on lisännyt tarinaan omia tulkintojaan silloin, kun on kokenut ne tarpeellisiksi. Juuri nämä tarinoiden jättämiä aukkoja paikanneet kohdat saavat kirjan tuntumaan niin täysivaltaiselta kokemukselta. Kyseessä on todella hallittu kokonaisuus, jonka kaikki palaset tuntuvat puskevan tarinaa kohti yhteistä päämäärää, oli juonenkäänne sitten Millerin itse keksimä tai ei. Myös kaikki ne tarinankäänteet, jotka on otettu suoraan vanhoista tarinoista, on kerrottu äärimmäisen jännittävästi. Itse en tuntenut Akhilleen tarinaa kovinkaan tarkasti ennen kuin luin kirjan, enkä todellakaan osannut lukiessa arvata mitkä juonenkäänteet olivat Millerin keksimiä ja mitkä eivät. Kirjan tarina tuntui siis erittäin ehyeltä, joka entisestään vahvisti sen voimakkuutta etenkin tarinan loppupuolella. Ja niin, siitä lopusta puheen ollen...

En yhäkään kerro, mitä kirjan lopussa tarkalleen ottaen tapahtuu, vaikka useimmat sen varmasti tietävätkin. Itse en olisi välttämättä tiennyt aivan kaikkia tarinan loppuosan käänteitä etukäteen, ellen olisi lukenut Kirkeä ennen kuin luin Akhilleen laulun. Kirkessä nimittäin kerrotaan ohimennen myös tämän kirjan tapahtumista. Ei kovin paljon, mutta etenkin kirjan loppupuolen tapahtumat käydään nopeasti läpi. Siispä tiesin, mitä odottaa, kun kirjan sivumäärä alkoi uhkaavasti hupenemaan. Puoliväliin päästyäni harkitsin itse asiassa jopa jättäväni kirjan kesken. Ei sillä, pidin kirjasta jo siinä vaiheessa valtavasti. Mutta ajatus siitä, että joutuisin lukemaan kirjan päähenkilöiden kohtalosta alkoi tuntua hieman liian piinaavalta. Olin jostain syystä todella kiintynyt Patrokleeseen ja Akhilleeseen vaikken pitänytkään heitä kovin kiinnostavina. En vain oikein osannut edes ajatella heidän tarinansa loppua. Vaan lopulta se oli edessä ja voi poijjaat sen lukeminen oli tuskallista. Ja sitä jatkui ja jatkui. Kirjan viimeiset 40 sivua ovat raadollista sadismia parhaimmillaan ja olin kuin ällikällä lyöty. Kyllä, tiesin, että tarinassa tulisi käymään juuri näin. Mutta en ollut osannut odottaa, kuinka rajusti tarinan loppu minuun vaikuttaisi. Tässäkin kiitos kuulunee Millerille. Kuka tahansa olisi voinut kirjoittaa tämän saman tarinan ja saada lukijasta ulos pari vaivaista kyyneltä, pohjamateriaali kun on jo itsessään sen verran vahvaa. Mutta Millerpä lypsää ensin alkuperäisen tarinan traagisuudesta irti vihoviimeisetkin pisarat ja juuri kun luulen, ettei tämä voi tästä enää surkeammaksi mennä, niin hän kihertää julmasti ja kaataa äkkiarvaamatta lukijan niskaan pari saavillista kotikutoista räytymistä ja riutumista, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen tarinaan. Sitten Miller kruunaa koko komeuden kirjan kahdella viimeisellä lauseella. Ne on tehty kuin mittatilaustyönä, jonka tarkoituksena on saattaa lukija vähintään vartin kestävään hervottoman rääkymisen tilaan. Kävikö minulle kirjan viimeisten lauseiden kohdalla juuri näin? En myönnä enkä kiellä. Mutta olin loppua lukiessani varsin kiitollinen siitä, että asun yksin.

Akhilleen laulun suurin vahvuus on siis sen tarinankerronta ja tunnelataus, jota rakennetaan pitkin kirjaa hienovaraisesti kunnes ylenpalttinen mielenliikutus saavutta crescendonsa kirjan lopussa. Tätä kappaletta kirjoittaessani kirjan lukemisesta on nyt kulunut muutama tunti, mutta ajatukseni myllertävät yhä. En ole aivan varma siitä, mitä olen juuri äsken lukenut. Kirken luettuani tiesin heti, mitä mieltä olin kirjan eri osasista ja mitä mieltä olin kirjasta kokonaisuutena. Vaan Akhilleen laulun kanssa ajatukseni ovat yhtä sekasotkua. Periaatteessa Akhilleen laulu on selkeämpi ja suorasukaisempi kokonaisuus kuin Kirke, vaikkakin Kirken tarinassa oli enemmän kiehtovia elementtejä. Samalla myös Akhilleen laulun lopun aiheuttamat tuskan tuntemukset olivat minulle lukijana jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Yleensä sanoisin, että itkettävä kirja on paras kirja, mutta en oikeastaan halua lukea Akhilleen laulua enää koskaan. Kirken luettuani halusin heti lukea sen uudestaan. Akhilleen laulu oli latistava, Kirke innostava. Kummatkin saavuttivat omat päämääränsä upeasti. Sinänsä kirjoja on siis aivan mahdotonta verrata. Niitä yhdistävät monet tyylilliset valinnat, mutta pohjimmiltaan ne pyrkivät aivan eri tavoitteisiin. Tällä hetkellä haluaisin sanoa, että Akhilleen laulu jätti minuun suuremman jäljen, mutta toisaalta Kirke oli teoriassa ehkä parempi kirja. Että ymmärtäkää nyt tuosta sitten jotakin.

Ja tiedän, että sanoin juuri, etten koskaan halua lukea Akhilleen laulua uudelleen, mutta veikkaan silti, että niin tulee vielä käymään. Olen tällä hetkellä kuin rappioalkoholisti, joka on juuri ryypännyt viikon verran putkeen ja vannoo itkua tuhertaen, ettei enää ikinä koske pulloon, mutta jo parin päivän päästä hänen nähdään poistuvan lähimarketista kassi kilisten. Joten veikkaan, että samanlainen tulee olemaan minunkin kohtaloni tämän kirjan kanssa. Sitä odotellessa.

Juoni: 100%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 0% tai 100%, makuasia

Henkilöhahmot: 80%

Riutuminen: 100%

Räytyminen: 110%

KOKONAISARVOSANA: 100 pakettia nessua