KIRJA-ARVIO: AKHILLEEN LAULU
Kirjailija: Madeline Miller
Kustantaja: Basam Books
Sivumäärä: 454
Julkaisuvuosi: 2013
Alkuperäinen nimi: The Song of Achilles
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Siitä alkaa kohta olemaan kolmisen vuotta, kun viimeksi olen kirjoittanut tähän blogiin yhtään mitään. Ei sillä, ettenkö olisi lukenut arvostelemisen arvoisia kirjoja näiden kuluneiden vuosien aikana. Niitä on kyllä tullut vastaan roppakaupalla ja ehkä joku päivä edes osa niistä saa vielä omat tekstinsä tässä blogissa. Mutta nyt, juuri hetki sitten, sain luettua sellaisen kirjan, joka pakotti minut kirjautumaan tähän blogiin ensimmäistä kertaa reiluun pariin vuoteen. Ja tämä kirjahan oli tietysti Madeline Millerin "Akhilleen laulu". Vaan millainen on tämä mystinen opus, joka sai minun vastentahtoiset sormeni avaamaan läppärin ja naputtelemaan Googleen hakusanan "blogger" ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan?
Akhilleen laulu on Madeline Millerin kirjoittama teos eräästä Kreikan mytologian sankarista, Akhilleesta. Vai Akhilleuksesta? Noh, oli oikea taivutusmuoto mikä hyvänsä, niin hänestä se kuitenkin kertoo. Kertojana toimii Patrokles, joka tarinoiden perusteella oli mahdollisesti Akhilleen elämänkumppani ja rakastaja, vaikkakin nykyisin asiasta käydään silloin tällöin pienoista käsirysyä. Mutta ei siitä aiheesta sen enempiä. Mytologia on kuitenkin pitkälti alun perinkin täysin keksittyä, joten jokaisella on nähdäkseni lupa tulkita sen tarinoita juuri niin kuin lystäävät. Tarinassa käydään siis läpi Patrokleen nuoruus, Akhilleeseen tutustuminen ja lopulta Troijan sota. Kirja mukailee alkuperäisiä tarinoita varsin tarkasti, joten sinänsä tarinan lopun ei pitäisi olla kovinkaan monelle mikään hirveä spoileri, mutta omaan tyyliini kuuluu silti olla kertomatta mitään tarkkoja yksityiskohtia juonesta. Jos siis et tiedä Akhilleen tarinasta mitään ja haluat asian pysyvänkin niin ennen kuin luet kirjan, tämän tekstin lukemisen pitäisi olla sinulle täysin turvallista. Kerron vain, mitä kirja sai minut ajattelemaan ja tuntemaan.
Ennen kuin alan kertomaan tarkempia ajatuksiani kirjasta, koen, että minun on tärkeää antaa hieman taustaa sille, miksi luin tämän kirjan. Vuosi sitten kiinnostuin Millerin toisesta, uudemmasta kirjasta, joka tänä vuonna julkaistiin suomeksi nimellä Kirke. Luin Kirken pari viikkoa sitten ja ihastuin siihen ikihyviksi. Siitäkin kirjasta haluan ehdottomasti tehdä arvostelun ja ehkä saan sen jopa kirjoitettua lähipäivinä jos hyvin käy (Kirken arvio löytyy täältä). Mutta Kirken luettuani halusin ehdottomasti lukea myös Millerin toisen kirjan Akhilleen laulun. Alun perin ajatus Akhilleen laulun lukemisesta ei oikein kiinnostanut minua. Akhilleen tarina ei ole koskaan ollut minusta erityisen kiehtova samalla tavalla kuin Kirken tarina, eikä ajatus Patrokleesta kertojana herättänyt minussa minkäänlaista intoa. Kuinka jokin tylsä sotilaspoika voisi kertojana tuoda Akhilleen tarinaan mukaan mitään uutta väriä tai henkeä? Mutta halusin kuitenkin lukea Akhilleen laulun, koska Kirke oli ollut niin kokonaisvaltaisesti upea teos. Ja niin minä varasin Akhilleen laulun kirjastosta ja aloin lukemaan sitä heti kun sain sen käsiini. Odotin sen olevan hyvä, mutta en mitenkään uskonut, että se voisi olla yhtä hyvä kuin Kirke.
Olinko väärässä? Hyvä kysymys. Johon vastaan tekstin lopussa.
Patrokleen tarina veti minut saman tien mukaansa. Hänessä ei sinällään ollut mitään erityistä tai kiinnostavaa. Hän oli vain aivan tavallinen poika. Ehkä hieman enemmän nyhverö kuin olin odottanut mutta kumminkin. Hänen persoonassaan ei ollut mitään, mikä olisi herättänyt mielenkiintoani. Toisaalta hän ei ollut minusta millään tasolla ärsyttäväkään. Hän vain oli. Hän oli neutraali päähenkilö astetta räväkämpien sivuhahmojen ympäröimänä, mutta minusta yhdistelmä toimi. Sain kirjan maailmasta ja päähenkilöä ympäröivistä ihmisistä erittäin hyvän ja kiinnostavan kuvan Patrokleen kerronnan välityksellä. Tarinan maailma tuntui käsinkosketeltavalta ja ihmiset uskottavilta. Kaikkea verhosi eräänlainen synkkä ja muinainen mystisyys, joka todella veti minua puoleensa. Tarina tuntui arvokkaalta ja jylhältä jopa pienimpinä hetkinään. Tämä johtui juurikin siitä kaunopuheisesta tavasta, jolla Patrokles kuvaili elämäänsä. Ylipäätään kirjan kerronta oli todella kaunista ja tyyliteltyä, mutta missään vaiheessa teksti ei jäänyt minulle kauneudessaan etäiseksi. Päinvastoin, teksti tuntui luikertelevan ihoni alle alvariinsa.
Kirjan toinen oleellinen päähenkilö on tietysti itse Akhilleus. Hänestä löytyykin hieman enemmän persoonaa kuin Patrokleesta, mutta silti hänkään ei jättänyt kovin erityistä jälkeä mieleeni. Hän oli ihmisenä melko kokematon ja ehkä jopa hieman lapsellinen. Toisaalta samaistuin (valitettavasti) moniin hänen naiiveihin luonteenpiirteisiinsä, ja se lähensi hänen hahmoaan minulle hieman. Mutta ei kovin paljon. Loppujen lopuksi kirjan hahmot eivät ole mielestäni kovinkaan keskeisiä tämän kyseisen kirjan onnistumisen kannalta. Itse en juuri välittänyt hahmoista itsestään, mutta silti kirjan tarina osui ja upposi minuun erittäin hyvin. Kirjasta löytyi kuitenkin muutamia kiinnostavia vaikkakin hieman sivuun jääviä henkilöhahmoja kuten Briseis ja Thetis, mutta kirjan keskeisimmät vahvuudet löytyvät kuitenkin mielestäni jostain muualta kuin henkilöhahmojen joukosta. Eikä siinä ole mielestäni mitään väärää. Henkilöhahmoista oli kuitenkin mahdollista pitää ja se riitti.
Kirjan juoni on pitkälti vanhoista tarinoista tuttu, mutta Miller on lisännyt tarinaan omia tulkintojaan silloin, kun on kokenut ne tarpeellisiksi. Juuri nämä tarinoiden jättämiä aukkoja paikanneet kohdat saavat kirjan tuntumaan niin täysivaltaiselta kokemukselta. Kyseessä on todella hallittu kokonaisuus, jonka kaikki palaset tuntuvat puskevan tarinaa kohti yhteistä päämäärää, oli juonenkäänne sitten Millerin itse keksimä tai ei. Myös kaikki ne tarinankäänteet, jotka on otettu suoraan vanhoista tarinoista, on kerrottu äärimmäisen jännittävästi. Itse en tuntenut Akhilleen tarinaa kovinkaan tarkasti ennen kuin luin kirjan, enkä todellakaan osannut lukiessa arvata mitkä juonenkäänteet olivat Millerin keksimiä ja mitkä eivät. Kirjan tarina tuntui siis erittäin ehyeltä, joka entisestään vahvisti sen voimakkuutta etenkin tarinan loppupuolella. Ja niin, siitä lopusta puheen ollen...
En yhäkään kerro, mitä kirjan lopussa tarkalleen ottaen tapahtuu, vaikka useimmat sen varmasti tietävätkin. Itse en olisi välttämättä tiennyt aivan kaikkia tarinan loppuosan käänteitä etukäteen, ellen olisi lukenut Kirkeä ennen kuin luin Akhilleen laulun. Kirkessä nimittäin kerrotaan ohimennen myös tämän kirjan tapahtumista. Ei kovin paljon, mutta etenkin kirjan loppupuolen tapahtumat käydään nopeasti läpi. Siispä tiesin, mitä odottaa, kun kirjan sivumäärä alkoi uhkaavasti hupenemaan. Puoliväliin päästyäni harkitsin itse asiassa jopa jättäväni kirjan kesken. Ei sillä, pidin kirjasta jo siinä vaiheessa valtavasti. Mutta ajatus siitä, että joutuisin lukemaan kirjan päähenkilöiden kohtalosta alkoi tuntua hieman liian piinaavalta. Olin jostain syystä todella kiintynyt Patrokleeseen ja Akhilleeseen vaikken pitänytkään heitä kovin kiinnostavina. En vain oikein osannut edes ajatella heidän tarinansa loppua. Vaan lopulta se oli edessä ja voi poijjaat sen lukeminen oli tuskallista. Ja sitä jatkui ja jatkui. Kirjan viimeiset 40 sivua ovat raadollista sadismia parhaimmillaan ja olin kuin ällikällä lyöty. Kyllä, tiesin, että tarinassa tulisi käymään juuri näin. Mutta en ollut osannut odottaa, kuinka rajusti tarinan loppu minuun vaikuttaisi. Tässäkin kiitos kuulunee Millerille. Kuka tahansa olisi voinut kirjoittaa tämän saman tarinan ja saada lukijasta ulos pari vaivaista kyyneltä, pohjamateriaali kun on jo itsessään sen verran vahvaa. Mutta Millerpä lypsää ensin alkuperäisen tarinan traagisuudesta irti vihoviimeisetkin pisarat ja juuri kun luulen, ettei tämä voi tästä enää surkeammaksi mennä, niin hän kihertää julmasti ja kaataa äkkiarvaamatta lukijan niskaan pari saavillista kotikutoista räytymistä ja riutumista, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen tarinaan. Sitten Miller kruunaa koko komeuden kirjan kahdella viimeisellä lauseella. Ne on tehty kuin mittatilaustyönä, jonka tarkoituksena on saattaa lukija vähintään vartin kestävään hervottoman rääkymisen tilaan. Kävikö minulle kirjan viimeisten lauseiden kohdalla juuri näin? En myönnä enkä kiellä. Mutta olin loppua lukiessani varsin kiitollinen siitä, että asun yksin.
Akhilleen laulun suurin vahvuus on siis sen tarinankerronta ja tunnelataus, jota rakennetaan pitkin kirjaa hienovaraisesti kunnes ylenpalttinen mielenliikutus saavutta crescendonsa kirjan lopussa. Tätä kappaletta kirjoittaessani kirjan lukemisesta on nyt kulunut muutama tunti, mutta ajatukseni myllertävät yhä. En ole aivan varma siitä, mitä olen juuri äsken lukenut. Kirken luettuani tiesin heti, mitä mieltä olin kirjan eri osasista ja mitä mieltä olin kirjasta kokonaisuutena. Vaan Akhilleen laulun kanssa ajatukseni ovat yhtä sekasotkua. Periaatteessa Akhilleen laulu on selkeämpi ja suorasukaisempi kokonaisuus kuin Kirke, vaikkakin Kirken tarinassa oli enemmän kiehtovia elementtejä. Samalla myös Akhilleen laulun lopun aiheuttamat tuskan tuntemukset olivat minulle lukijana jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Yleensä sanoisin, että itkettävä kirja on paras kirja, mutta en oikeastaan halua lukea Akhilleen laulua enää koskaan. Kirken luettuani halusin heti lukea sen uudestaan. Akhilleen laulu oli latistava, Kirke innostava. Kummatkin saavuttivat omat päämääränsä upeasti. Sinänsä kirjoja on siis aivan mahdotonta verrata. Niitä yhdistävät monet tyylilliset valinnat, mutta pohjimmiltaan ne pyrkivät aivan eri tavoitteisiin. Tällä hetkellä haluaisin sanoa, että Akhilleen laulu jätti minuun suuremman jäljen, mutta toisaalta Kirke oli teoriassa ehkä parempi kirja. Että ymmärtäkää nyt tuosta sitten jotakin.
Ja tiedän, että sanoin juuri, etten koskaan halua lukea Akhilleen laulua uudelleen, mutta veikkaan silti, että niin tulee vielä käymään. Olen tällä hetkellä kuin rappioalkoholisti, joka on juuri ryypännyt viikon verran putkeen ja vannoo itkua tuhertaen, ettei enää ikinä koske pulloon, mutta jo parin päivän päästä hänen nähdään poistuvan lähimarketista kassi kilisten. Joten veikkaan, että samanlainen tulee olemaan minunkin kohtaloni tämän kirjan kanssa. Sitä odotellessa.
Juoni: 100%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 0% tai 100%, makuasia
Henkilöhahmot: 80%
Riutuminen: 100%
Räytyminen: 110%
KOKONAISARVOSANA: 100 pakettia nessua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti