”Jäniksen vuoden”
jälkeen olen lukenut useita kirjoja, joista suurin osa on ollut todella hyviä.
Olen lukenut Oksasen lähes erinomaisen ”Puhdistuksen”, VanderMeerin upean
”Hävityksen” ja myös Clarken kiinnostava ”Uhka avaruudesta” on tullut luettua.
Toki mukaan on mahtunut myös joitain varsin epäkelpoja tekeleitä kuten Joensuun
häkellyttävän tökerö ”Poliisin poika”, mutta muuten lukemieni kirjojen taso on
ollut keskimäärin yllättävän hyvä. Mutta mikään näistä mainitsemistani hyvistä
kirjoista ei ole saanut minua innostumaan niiden kirjailijoista mitenkään
erityisesti. Yritin kyllä lukea ”Hävityksen” jatko-osan mutta se osoittautui
niin tylsäksi opukseksi, että luovutin sen suhteen ja päätin lukea sen loppuun
vaikka sitten kun pääsen joskus 50 vuoden päästä eläkkeelle ja minulla on
vihdoin aikaa jota voin surutta tuhlata tylsienkin kirjojen lukemiseen. Mutta
yhden kirjan minä kyllä luin toukokuussa, yhden kirjan, joka sai minut
kiinnostumaan sen kirjailijasta. Ja tämä kirja oli ”Talo järven rannalla” ja
tämä kirjailija taas oli australialainen Kate Morton. ”Talo järven rannalla” on
hänen viides romaaninsa.
Talo järven rannalla
Kirjailija: Kate Morton
Alkuperäinen nimi: The Lake House
Julkaistu: 2017
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 671
Sanon suoraan, että
päällepäin Mortonin pikkuinen tiiliskivi ei vaikuta ihan sellaiselta kirjalta,
josta minä mitenkään valtavasti yleensä nauttisin. Yleensä luen scifiä,
salapoliisiromaaneja tai fantasiaa, eikä Mortonin teos kuulu oikeastaan
mihinkään näistä genreistä. Silti kun näin sen kaupan hyllyssä, jokin siinä
kiinnitti huomioni. Jokin sai minut nappaamaan sen käteeni ja lukaisemaan
takakannen tekstin. Ja jokin takakannen tekstissä sai minut ostamaan kirjan. Ja
lopulta toukokuussa sitten luin kirjan.
”Talo järven rannalla” on
pitkähkö tarina, jonka ytimessä on pienen poikavauvan katoaminen brittiläisestä
kartanosta kesäjuhlien aikaan 1930-luvulla. Tarinaa kerrotaan monen eri
kertojan kautta ja kerronta hyppii vuosikymmeneltä toiselle, mutta pääosin
tarinaa kertoo 1930-luvulla kartanossa asuvan perheen tytär Alice ja
2000-luvulla kertojana toimii yleensä kadonneen pojan mysteeristä kiinnostunut
poliisi, Sadie, joka alkaa tutkia ratkaisemattomaksi jäänyttä mysteeriä
uudestaan. Hänen lisäkseen myös nyt jo vanhukseksi ehtinyt Alice on kertojana
yhä myös 2000-luvulla ja hänestä on vuosikymmenien saatossa tullut hyvin
menestyksekäs rikoskirjailija.
Tässä kirjassa minua
kiinnosti juurikin lapsen katoaminen ja siihen liittyvä mysteeri. Siispä onkin
onni, että mysteerin ratkaiseminen on hoidettu mielestäni todella hyvin.
Mysteeri tuntuu välillä hyvinkin monimutkaiselta ja ainakaan minä en arvannut
mysteerin ratkaisua aivan heti. Arvasin joitakin juonenkäänteitä etukäteen tai
ainakin osasin odottaa osaa niistä. Silti minun on pakko myöntää, että välillä
kirja osasi johdattaa minua harhaan todella hyvin. Mysteerin ratkaisu oli
mielestäni ihan hyvä mutta jos olen aivan rehellinen, niin mielestäni se olisi
voinut olla parempikin. Osa kirjan ehdottamista ratkaisuista oli mielestäni
jopa yllättävämpiä kuin se, joka lopulta päätyi mysteerin todelliseksi
ratkaisuksi. Loppuratkaisu oli kuitenkin ainakin minulle täysi yllätys, joten
siltä osin mysteeri oli todella tyydyttävä. Olen lukenut sen verran
mysteeriromaaneja, että minua on nykyään todella hankala yllättää. Viimeksi
siinä onnistui Agatha Christie romaanillaan ”Lordin kuolema” ja pakko myöntää,
että myös ”Talo järven rannalla” onnistui siinä melko hyvin.
Vaikka kirjan tarina
keskittyykin kadonneen lapsen mysteerin, niin silti sen yli kuuteensataan
sivuun mahtuu paljon muutakin. Nämä muut juonen osaset ovat nekin toimivia ja
tarinaa rikastuttavia elementtejä, mutta ne eivät kiinnostaneet minua läheskään
yhtä paljon kuin kirjan ytimessä oleva mysteeri ja sen mahdolliset ratkaisut.
Mielestäni ainakin pari sivujuonta olisi voitu poistaa kirjasta kokonaan ilman,
että mitään oleellista olisi menetetty. Pikemminkin kirjasta olisi tullut
paljon selkeämpi. Onneksi kuitenkin suurin osa näistä sivujuonista sai
tyydyttävän loppuratkaisun.
Kirjan henkilöistä minulla
ei ole paljoakaan sanottavaa. Sadiesta minulle ei syntynyt minkäänlaista
mielikuvaa eikä Alicenkaan persoonallisuus tuntunut mitenkään
mieleenpainuvalta. Sellaisia suurin osa henkilöistä oli, he olivat toimivia
henkilöhahmoja mutta he eivät tule olemaan se syy miksi lukija muistaa kirjan.
Yksi kertojista jäi kuitenkin hyvin vahvasti mieleeni ja se kertoja oli Alicen
äiti Eleanor. Hänen lukunsa olivat aina todella kiinnostavia lukea ja niiden
parissa viihdyin myös kaikkein parhaiten.
Kirjan mysteeri oli siis
hyvä ja vaikka loppuratkaisu olikin yllättävä, niin silti se jätti hieman
toivomisen varaa. Mysteerin pohtiminen oli siis ainakin minulle hieman
viihdyttävämpää kuin sen ratkaiseminen. Myös henkilöhahmot olivat toimivia
mutta suurin osa unohtui mielestäni varsin nopeasti. Vaikuttaa siis
keskiverrolta kirjalta, jonka unohtaa varsin pian, eikö vain? Niin, siltähän se
vaikuttaa mutta en olekaan vielä maininnut Mortonin valttikorttia. Hänen
tarinansa on toki hyvä mutta se ei vedä vertoja hänen tarinansa tunnelmalle.
Onneksi luin kirjan toukokuussa Etelä-Pohjanmaalla horisonttiin katoavien
vihreiden peltojen keskellä vanhassa pihakeinussa istuen. Kirjan tunnelma
heräsi todella henkiin kesähelteessä istuskellessani. Ja millainen tunnelma se
onkaan. Se on pastellisävyjen ja haalean kesäillan virvoittava yhdistelmä.
Kirjan miljöö ja kerronta huokuvat kesää ja versoilevaa vehreyttä ja nostalgiaa.
Lisäksi satuin löytämään
lukiessani myös levyn, joka oli kuin luotu kirjaa varten. Kyseinen levy oli
Lana Del Reyn mahtava Honeymoon ja jos koskaan luet tämän kirjan ja tykkäät
kuunnella musiikkia samalla kun luet, niin kannattaa ehdottomasti kuunnella
Honeymoon-levyä lukemisen ohessa. Eritysesti Salvatore, The Blackest Day ja
Terrence Loves You kuulostivat siltä kuin ne olisi tehty juuri tätä kirjaa
varten. Niiden tunnelma oli tismalleen sama kuin kirjankin.
Jokaisella hyvällä
kirjailijalla on jokin osa-alue jossa he ovat erityisen hyviä. Joillakin se on
taito luoda erinomaisia juonia (esim. Alastair Reynolds), joillakin se on
omaperäisten hahmojen luomisen kyky (esim. Rick Riordan) ja toisilla saattaa
olla vaan lähes yliluonnollinen kyky luoda tekstiä, joka saa lukijan parkumaan
silkalla täydellisyydellään (esim. Maria Turtschaninoff). Jokaisen hyvän
kirjailijan pitäisi kuitenkin omata edes hyppysellinen kaikkia näitä taitoja.
Mortonin henkilöhahmot ovat miellyttäviä ja juonikin todella toimiva mutta
hänen oma juttunsa on selvästi hänen kykynsä luoda tunnelmaa sanojen avulla.
Tykästyin hänen tyyliinsä niin paljon, että aloin lukea hänen aikaisempia
kirjojaan ja tulen varmaan pian tekemään myös niille kaikille omat
arvostelunsa.
Loppuun sanon vielä, että
jos luet jonkin Mortonin kirjoista, niin se kannattaa ehdottomasti tehdä
kesällä. Yritin lukea tämänkin kirjan jo helmikuussa, mutta huomasin, etten
päässyt oikein kirjan tunnelmaan kiinni kun pihalla oli kylmä ja lumi peitti
maisemaa. Mortonin kirjat heräävät kaikkein parhaiten eloon vasta auenneiden
koivunlehtien havinaa kuunnellessa ja isoäidin pihakeinussa istuen. Kate
Mortonin "Talo järven rannalla" on oikeaa kesäkirjojen aatelia.
Juoni: 90%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 80%
KOKONAISUUS: 90%
x
