Arvostelu: Maresin voima: Punaisen luostarin kronikoita - Maria Turtschaninoff

Nimi: Maresin voima

Sarja: Punaisen luostarin kronikoita

Alkuperäinen nimi: Breven från Maresi

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Kääntäjä: Marja Kyrö

Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2018

Sivumäärä: 384

Tunnustan heti alkuun, että alun perin tämän kirjan idea kuulosti minusta tylsältä. Kun vuonna 2015 tajusin Arran olevan kaikkien aikojen lempikirjani ja aloin samalla aktiivisesti etsiä muita saman kirjailijan kirjoja, törmäsin samalla myös alustaviin juonikuvaksiin hänen tulevista kirjoistaan eli Punaisen luostarin kronikoiden toisesta ja kolmannesta osasta. Tuolloin en ollut vielä edes lukenut Maresia, koska sen juonikuvaus kuulosti minusta tylsältä ja tavanomaiselta. Samoin myös sarjan myöhemmät suunnitellut osat kuulostivat suhteellisen mielenkiinnottomilta. Toisessa osassa kerrottaisiin luostarin perustamisesta. Koska en tosiaan tiennyt Punaisesta luostarista tuossa vaiheessa vielä mitään konkreettista, oletin toisen osan siis kertovan pienestä joukosta hartaita mummeleita jotka yrittävät kyhätä kasaan jotain luostarin tapaista samalla kun valittelevat reumaansa ja laskevat luomiaan. Kolmas osa kertoi kuulemma siitä, kuinka ensimmäisen kirjan päähenkilö perustaisi koulua. Ei, se vaan ei kuulostanut ollenkaan kiinnostavalta. Kun sitten kuitenkin luin Maresin, huomasin pitäväni siitä valtavasti. Luostarin historia alkoi samalla äkkiä kiinnostaa minua valtavasti ja toinen osa, Naondel, alkoi kuulostaa erittäin lupaavalta. Silti kolmannen osan idea huolestutti minua yhä hieman. Kuinka jonkin kämäisen kyläkoulun perustamisesta voi edes tehdä kiinnostavaa? Tiesin kyllä, että tekstin luonteen ja tason osalta minun ei tarvitsisi kantaa huolta. Uskon, että pienellä hiomisella jopa Turtschaninoffin ostoslistoista voisi saada aikaan teoksen, jonka kielellinen lahjakkuus koskettaisi lukijoiden sieluja kautta maan. En siis pelännyt, että kirja olisi huonosti kirjoitettu. Pelkäsin, että sen tarina olisi tylsä ja lattea. Vielä silläkin hetkellä kun avasin kirjan, jossain mieleni perukoilla kuiski pienoinen ajatus: entä jos se onkin huono? Noh, nyt olen lukenut Maresin voiman ja sen verran voin paljastaa, että ei se tosiaankaan ollut huono.

  

Kirjan tarina siis keskittyy siihen, kuinka Maresi palaa takaisin kotikyläänsä ja ryhtyy perustamaan siellä koulua tytöille. Sen enempiä en juonesta mielellään kerro. Kuten jo mainitsin, kirjan idea vaikutti minusta alun perin hieman heppoiselta. Kuinka tuollaisesta lähtökohdasta voisi ikinä saada aikaiseksi mitään kiinnostavaa? Vaan kiinnostava tämä kirja kuitenkin on, jopa niin kiinnostava, että luin sen alle päivässä, joka on minulle aivan ihmeellisen kirjan merkki. Mitä tahansa kirjaa minä en niin nopeasti luekaan. Ja tämän kirjan juonen vahvuus on mielestäni juuri siinä, että se on niin erilainen verrattuna muihin Marian kirjoihin. Ensinnäkin miljöö on todella arkinen verrattuna vaikkapa Ohaddinin palatsiin Naondelissa tai Punaiseen luostariin Maresissa. Jopa Arrassa suurin osa tarinasta vietetään Lavoran pääkaupungissa. Anachén tapahtumapaikat ovat ehkä maanläheisimpiä mitä Marialta on tähän mennessä nähty, mutta Maresin voiman kohdalla miljöö on pikemminkin äärimmäisen tavanomainen. Ei ole mitään hienoja rakennuksia tai kylänpäälliköitä. Kaikki on vain äärimmäisen arkista ja normaalin oloista. Sama pätee myös suurimpaan osaan juonta ja myös kirjan teemoihin.

Maresin voima välttelee ääripäitä ja pyrkii pysymään normaalissa. Ei ole paljoakaan sellaisia miehiä, jotka haluavat raiskata tai orjuuttaa joka ikisen vastaan tulevan naisen, tai ainakin heidät pidetään poissa kirjan pääjuonesta. Mielestäni Naondelin ja Maresin mieskuva oli hyvä, vaikka jotkut ovat niistä kitisseetkin. Eivät Maresin ja Naondelin pahat miehet olleet pahoja siksi, että he olivat miehiä. Yhteiskunta ja sen normit vain ohjasivat heitä kyseiseen suuntaan. Maresin voimassa nähdään aivan tavallisia miehiä, sellaisia, jotka kohtelevat naisia aivan normaalisti. Lisäksi on toki myös sellaisia miehiä, jotka haluavat käyttää naisia hyväkseen, mutta kuten jo sanoin, heihin ei keskitytä kovinkaan paljoa. Tilanne on mielestäni paljon lähempänä sitä, mikä meillä täällä Suomessakin on. Maresin ja Naondelin kuvaamat tilanteet eivät ole oikein sellaisia, joihin törmäisi suomalaisessa kulttuurissa, mutta se miesten ja naisten välinen tilanne, joka Maresin voimasta on löydettävissä, on mielestäni paljon lähempänä meidän kulttuurimme tilannetta. Tästä eräänä esimerkkinä on kirjassa mies, joka ei sinällään osoita vihamielisyyttä erityisesti naisia kohtaan, mutta silti hänen mielestään naiset eivät luonnostaan sovi johtajiksi. Tämä on mielestäni kirjan ajankohtaisin kuvaus seksismistä ja sellainen, joka on itsellenikin tuttu. Monet lähipiirissäni esimerkiksi inhosivat aikoinaan Tarja Halosta eivätkä pitäneet häntä kunnollisena presidenttinä juuri siksi, että hän on nainen. Nämä kyseiset miehet, jotka näin ajattelivat eivät olleet mitään raiskaajia tai naisten hakkaajia, mutta silti he eivät voineet sietää naista, jolla on auktoriteettia. Juuri tämä on mielestäni Maresin voiman vahvuus. Se ei vie teemojaan äärimmäisyyteen, ja sitä kautta se on ehkä Marian voimakkaimmin vaikuttava teos, koska sen maailma tuntuu niin tutulta.

Silti koko kirjan kiintoisinta antia oli mielestäni Maresin mieskuvan kehittyminen ja muuttuminen. Kuten jo mainitsin, monet nurisivat aikoinaan siitä, kuinka Maresissa ja Naondelissa keskityttiin juurikin pahoihin miehiin, jotka halusivat tehdä naisille pahaa. Mutta ikävä totuus on, että sellaisia miehiä on oikeasti olemassa ja luostarissa Maresi joutui kohtaamaan vain ja ainoastaan juuri sellaisia miehiä. Maresin luettuani muistan pohtineeni, kuinka tuo tilanne muutti Maresin mieskuvaa. Maresin voimasta käy ilmi, että Maresille on kehittynyt traumoja kyseisestä tapahtumasta ja nyt hän pelkää olla kahden tuntemattomien miesten kanssa. Tietystikään hän ei pelkää omaa perhettään, jonka kanssa hän vietti lapsuutensa, mutta hänelle ennestään tuntemattomat miehet saavat hänet kauhun partaalle. Oli aivan äärimmäisen mielenkiintoista lukea siitä, kuinka Maresi toisaalta tiesi, että nämä miehet eivät tahdo hänelle pahaa, kun taas toisaalta hän muistaa saarelle hyökänneet miehet ja heidän julmuutensa. Hänen on hankala erottaa nämä kotikylänsä tavalliset miehet niistä julmureista, jotka tahtoivat satuttaa luostarin naisia. Maresin pään sisäinen konflikti ja sen kehittyminen ovat aivan äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa.

Maresi kehittyy muutenkin tarinan aikana valtavasti, välillä hieman yllättäviinkin suuntiin, ja hänen välillä hieman hupsukin luonteensa välittyy erittäin luontevasti kirjeistä. Maresin äiti on sellainen henkilö, josta lukisin erittäin mielelläni lisääkin, joten jos Maria luet tätä niin toivon, että hänestä kertova kirja on ainakin suunnitteilla. Mutta jos unohdamme Maresin ja hänen äitinsä, niin kirjan seuraavaksi kiinnostavimmat henkilöt olivat Náraes ja Géros. Náraes eli Maresin vanhempi sisko oli kiintoisa etenkin siksi, että hänen suhtautumisensa Maresiin oli mielestäni hyvin yllättävä. En nyt sano millä tavalla yllättävä, mutta minä vain pidin hänestä todella. Géros oli minulle kuitenkin kirjan henkilöistä se suurin yllätys siksi, että hän vei tarinaa ja myös Maresin kehitystä sellaiseen suuntaan, jota en todellakaan osannut odottaa, mutta taaskin Géros oli mielestäni niin tavattoman mielenkiintoinen tapaus etenkin juuri siksi, koska hän edusti jotain arkista ja normaalia. Taaskaan en sano miten Géros liittyy mihinkään, mutta sanon vain, että hän todellakin toi kirjan tematiikkaan vielä lisää kiinnostavuutta, niin kuin sitä ei muka olisi ollut jo ennestään ihan tarpeeksi.

Maresin voima on todellakin aivan upea teos. Kaikki tässä kirjassa on haurasta ja hentoa. Juonen idea ei ole mitenkään eeppinen, tapahtumapaikka on tavanomainen ja teemat ja henkilöt ovat kaikki arkisia ja tavanomaisia. Silti kaikesta tästä Maria kutoo jollakin ilveellä esiin tarinan, joka on voimakas ja lumoava. Kirjat saavat minut harvoin parkumaan, yleensä en itke kirjan aikana kertaakaan koska miehethän eivät tunnetusti itke, eikä tämäkään kirja saanut minua tirauttamaan kyyneltäkään. Minulla vain sattui menemään roska silmään noin neljä kertaa tämän kirjan jälkimmäisen puoliskon aikana. Se on jo uusi ennätys. Yksi roska oli peräti niin iso, että kesti muutaman sivun verran ennen kuin sain sen vihdoin pois. Lähetän kosteusvaurioista laskun suoraan Tammelle jos kirja kastui käyttökelvottomaksi siinä rytäkässä. Myös aivan kirjan viimeisten lauseiden kohdalla silmääni ilmestyi aivan julmetun iso roska. Ai niin tosiaan, se loppu. Ja lopulla tarkoitan nyt Maresin viimeisintä kirjettä. Taaskaan en sano mitä siinä sanotaan, en tahdo pilata keneltäkään tämän kirjan lukemisen tuottamaa yllätystä ja iloa. Mutta loppu oli ehkä kirjan isoin yllätys minulle. En olisi ikipäivänä osannut edes kuvitella, että Maresin tarina menisi juuri siihen suuntaan, vaikka nyt kun mietin, niin se oli loppujen lopuksi ehkä ainoa oikea vaihtoehto. Toki Arran loppu on mielestäni yhä Marian koskettavin, mutta niin kuin rapakon takana sanottaisiin, Maresin voima really gave it a run for its money.

Minusta on hienoa nähdä, että Maria pystyy tekemään näin mahdottoman vaikuttavan kirjan aiheesta, joka alun perin tuntui minusta tylsältä ja mielenkiinnottomalta. On myös erikoista, että vaikka muut Marian kirjat ovat teemoiltaan ja tapahtumiltaan paljon rajumpia, niin silti niiden ensilukemisten aikana olen joutunut kaivelemaan roskia silmistäni korkeintaan kerran. Toki nykyään kun luen Arraa niin muistutan sitä lukiessani paljon enemmän vesiputousta kuin nuorta miestä, mutta kun luin sen ensimmäisen kerran niin pidin sitä lähinnä outona, en liikuttavana. Neljä roskaa silmässä yhden kirjan aikana on minulle tosiaan aivan ennenkuulumatonta. Silti Arra saattaa yhä olla suosikkini kaikista Marian kirjoista, mutta kyllä tämä on ihan sen kintereillä. Toisin sanoen tämä on teknisesti ottaen Marian paras kirja tähän mennessä mutten vaan pysty myöntämään sitä koska Arra on minulle enemmän kuin pelkkä kirja. 

Juoni: 100%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%

Henkilöhahmot: 100%

KOKONAISUUS: 100%

PS. Tästä tuli nyt aivan ylipitkä mutta kun ei tällaisen kirjan kohdalla vähemmällä selviä.

PPS. Pliis Maria käy joskus Seinäjoella että saan nimmarit kirjoihin. Tack på förhand! 

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Naondel

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Sarja: Punaisen luostarin kronikoita

Julkaistu: 2016

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Marja Kyrö

Sivumäärä: 397

Suomenruotsalainen Maria Turtschaninoff on onnistunut jo vuosien ajan kirjoittamaan tarinoita täynnä sellaista voimaa ja tunnetta jota kirjallisuudessa näkee hyvin harvoin, jos koskaan. Hänen ainoa kirjansa jolle en järin lämmennyt, Helsingin alla, oli sekin aina aika ajoin todella mukavaa luettavaa, mutta tarinasta puuttui silloin tällöin omaperäisyyttä, ja yksi päähenkilöistä oli välillä lähes tulkoon sietämätön. Muut Turtschaninoffin kirjat sen sijaan ovat aina olleet kirjallisuuden ihmeitä, etenkin Arra. Se mikä kuitenkin erottaa Naondelin muista Turtschaninoffin kirjoista heti alussa on se, että odotin tätä kirjaa kokonaisen vuoden kuin kuuta nousevaa. Siinä ajassa ehtii odotukset nousta kattoon aika kepeästi. En hetkeäkään epäillyt kirjan olevan mitään muuta kuin mahtava, mutta kirjailijakin on vain ihminen joten eihän sitä koskaan tiedä. No nyt on vuosi odotettu ja kirja luettu. Kestääkö Naondel jopa vuoden ajan kasvaneiden odotusten paineen?

Naondel on Turtschaninoffin ensimmäinen tarina joka todella käyttää hyödykseen Arrassa luotua maailmaa. Arra keskittyi koko kirjan ajan Lavoraan, Anaché akkadien maahan ja Maresi Menoksen saareen. Naondel sen sijaan esittelee lukijalleen monia täysin uudenlaisia miljöitä, jokainen yhtä lailla kiinnostava, ja jokaisesta haluaisi todellakin tietää vielä lisääkin. Kuten aina, Turtschaninoff on onnistunut omaperäisen ympäristön luomisessa erinomaisesti.

Kirjan tarina seuraa aluksi nuorta naista, Kabiraa. Hän on myyttisen lähteen vartija, ja lähteen voimat ovat hänen oma salaisuutensa. Sitten hän kuitenkin rakkaudenhuumassaan tulee paljastaneeksi lähteen voimat miehelle, jolle niitä todellakaan ei kannattaisi paljastaa. Mies ottaa lähteen itselleen, ja Kabiran tulevaisuus on siitä eteenpäin yhtä helvettiä. Eikä hän ole ainoa nainen joka päätyy miehen uhriksi.

Päähenkilöitä tällä tarinalla on vaikka muille jakaa, peräti seitsemän. Aivan kaikille en heti lämmennyt, mutta ne jotka olivat tarinan kannalta oleellisimmassa osassa olivat suorastaan erinomaisia heti  ensiesittelystä lähtien. Orseola oli eräs mielenkiintoisimmista, etenkin hänen erityisten uniin liittyviin kykyjensä ansiosta. Myös Garain luvut olivat aina viihdyttävää luettavaa omaperäisen kerrontamuodon takia. Ionakin oli erittäin erikoinen henkilö, paras kirjan loppupuolella mukaan tuoduista. Kaikkein kiintoisin oli silti Kabira, tyttö joka aloitti kaiken tekemällä kauaskantoisen virheensä. Hänen muutoksensa läpi vuosikymmenten oli eräs tarinan kantavista voimista ja teki kirjasta entistä paremman, jos mahdollista. Myös julma miekkonen, Iskan nimeltään, tuntui aidolta, narsistiselta sovinistilta. Eikä hänen pahuuttaan oltu mielestäni mitenkään liioiteltu. Eräs karmivimmista pahuuden edustajista Turtschaninoffin kirjoissa, tähän mennessä.

Alan pikkuhiljaa jo toistaa itseäni, mutta tämän kirjan kieli on taas kerran kuin mannaa taivaasta kaiken geneerisen proosan keskellä. Kuka tahansa osaa kirjoittaa hauskasti, kuka tahansa osaa kirjoittaa surullisesti, mutta mieleen ei tule yhtäkään joka osaisi kirjoittaa NÄIN. Kun avasin kirjan ja luin ensimmäisen sivun, ajattelin, että on suorastaan pyhäinhäväistys pistää tämä edes samaan kirjahyllyyn muiden kirjojeni kanssa. Jokainen lause on täynnä tunnetta, oli lause millainen vain. Luin äidilleni vähän Arran alusta joku aika sitten. Hän ei lue kirjoja, eikä hän muutenkaan välitä kirjallisuudesta pätkän vertaa. Eikä hän välittänyt Arrastakaan. Mutta kun kysyin mitä mieltä hän oli kerronnasta, hän sanoi, että vaikka kohta ei olisikaan ollut surullinen, tekstin kuunteleminen tuntui siltä kuin joku olisi koko ajan pistellyt häntä pienellä, surua täynnä olevalla tikulla. Myös aina lukemisen lomassa hän saattoi huokaista miten joku voikin kirjoittaa niin masentavasti. Sama juttu pätee mielestäni myös Naondeliin. Ja jos totta puhutaan, Naondelin kohdalla sekä Turtschaninoff että 

kääntäjä Marja Kyrö ovat ylittäneet itsensä.

Kirjan lopusta en halua kertoa, mutta sen verran voin sanoa, että minun piti lukea viimeiset 60 sivua kahdesti ennen kuin kunnolla edes tajusin mitä niiden aikana tapahtui. En usko että unohdan tätä kirjaa yhtään sen nopeammin tai helpommin kuin muitakaan Turtschaninoffin parhaita teoksia.

Miten lopulta kuvailisin Naondelia parhaiten? Mietin tätä jo lukiessani Naondelia, ja viimeisen sivun jälkeen tiesin vastauksen. Ota Arran eeppisyys, koukuttavuus ja pienimuotoinen tarina jonka vaikutukset kuitenkin kasvavat lumivyöryn lailla. Lisää siihen Anachén karuus ja armottomuus. Ja sokerina pohjalla Maresin kaikki lämpö ja ilo, tuomassa pientä toivoa pimeyteen. Ja kun kaikki nämä on sekoitettu, lopputulos on jotain suorastaan historiallisen hienoa. Vielä viikko sitten uskoin, että Turtschaninoff ei voisi koskaan saavuttaa sitä tasoa minkä hän saavutti Arrassa, omasta mielestäni tämän maailmankaikkeuden parhaassa kirjassa. En sano että Naondel on parempi kuin Arra, mutta ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen minusta tuntuu siltä että minulla on käsissäni kirja, jonka voisin lukea joka päivä lopun elämäni ajan, enkä kyllästyisi siihen sittenkään. Itse asiassa minulla on aikomuksena lukea Naondel vielä toistamiseen lähipäivinä, vaikka ensikerrasta ei ole kulunut kuin pari päivää. Turtschaninoff on todellinen kirjallisuuden ihme, ei vain suomalaisen, vaan maailmanlaajuisen kirjallisuuden ihmeellinen ihme. Ylistys Maresille, sillä sen ansiosta Naondelkin tullaan kääntämään monelle kielelle. Rehellisesti sanottuna toivon tämän voittavan tämän vuoden Finlandia-palkinnon. Tuskin niin tulee käymään, koska vielä nykyäänkin fantasiaa pidetään automaattisesti lasten- tai nuortenkirjallisuutena. Ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta pidetään automaattisesti heikompana, vähemmän syvällisenä viihdekirjallisuutena jolla ei voi olla todellista sanomaa tai painoarvoa. Jos ihminen joka pitää fantasiaa lapsellisena lukisi Naondelin, veikkaisin että mielipide ei olisi pitkäikäinen.

Juoni: 100%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%

Henkilöhahmot: 100%

KOKONAISUUS: 100% (yllätys yllätys) 

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Arra

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Alkuperäinen nimi: Arra - Legender från Lavora

Julkaistu: 2009

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Marja Kyrö

Sivumäärä: 256

Liekittelen aina sitä miten kovasti satun pitämään Turtschaninoffin teoksista ja etenkin Arrasta. Olisi siis enemmän kuin sopivaa tehdä Arralle aivan oma arvostelunsa. Saisin kerrankin kunnolla selittää, mikä tekee Arrasta niin ihmeellisen. (Aivan kuin en tekisi sitä joka toiselle sattumanvaraiselle vastaantulijalle, enhän toki.)

Maria Turtschaninoffin Arra kertoo tarinan mykästä tytöstä, Arrasta, jota kaikki väheksyvät, mutta jolle luonto antaa ylimaallisen kyvyn kuulla luonnon laulut. Siinä hienosti kiteytettynä kirjan perusidea. En mielelläni spoilaisi enempää, vaikka kirjan takakansiteksti kertoo likipitäen puolet kirjan tapahtumista. Joten takakantta ei siis kannata tarkemmin lukea, jos haluaa yhtään yllättyä.

Arra sijoittuu samaan fantasiamaailmaan kuin myöhemmin kirjoitetut Anache ja Maresi, eli tä maailma toisin sanoen luotiin Arran yhteydessä. Jokaisessa kirjassa maailma tuodaan kuitenkin esille aina eri valossa. Anache tuo esiin maailman karun ja julman puolen, kun taas Maresi kertoo enemmän lämminhenkisestä yhteisökulttuurista. Arra on kuitenkin aivan jotain muuta. Kirjan maailma on paljon enemmän sadun kaltainen kuin aiemmin mainitsemissani teoksissa ja tarina tuntuu jollain tavalla vanhemmalta, ehkä jopa myyttisemmältä. Lisäksi itse miljöö on vaihtelevampi ja omalla viehättävällä tavallaan runollisempi.

Kirjan tarina on yksinkertainen, mutta juuri kaikessa yksinkertaisuudessaan voimakas. Toisin kuin Anache ja Maresi, Arra ei sisällä mitään liian väkivaltaista lapsille, mutta silti suosittelisin kirjan lukemista vasta yli 12-vuotiaille. Eivät lapset Arrasta mitään traumoja saa, mutta kirjasta saa eniten irti kun sen lukee vähän vanhempana. Tällöin tarinan psykologiset puolet aukenevat lukijalle paljon paremmin. Ja vaikka kirjassa ei fyysistä väkivaltaa ole kovinkaan paljoa, on henkisen väkivallan käyttö sillä tasolla että sen ymmärtää varmasti paremmin vasta vähän vanhempana. Kirjan tarina siis on todellakin syvällinen ja koskettava, ja kaikessa lyhyydessäänkin kirja ehtii tekemään suurenmoisen vaikutuksen pahaa aavistamattomaan lukijaansa.

Kirjan henkilöhahmoista olisi myös ties kuinka paljon kerrottavaa. Ensimmäisenä tietysti itse Arra, joka on mahdollisesti Turtschaninoffin paras päähenkilö koskaan, tai ainakin heistä kaikkein kiehtovin. Hänen persoonansa on erikoisella tavalla hento ja voimakas samaan aikaan, eikä hän missään vaiheessa tunnu epäuskottavalta edes yliluonnollisten kykyjensä kera. Ja juuri yliluonnolliset kyvyt ovat se ainesosa, joka tekee hänestä niin mahtavan. Eräs hienoimmista ja kiehtovimmista naisprotagonisteista ikinä, sanoisin. Kirjan muutkin henkilöt ovat erinomaisia tapauksia. Päällimmäisenä mieleen jäivät etenkin Unna ja Evia. Unnan ystävällisyys oli todella mukavaa luettavaa, kun taas Evia oli niin onnistuneella tavalla raivostuttava ja julma, että hänestä ei voinut kuin jotenkin kieroutuneesti pitää.

Ja tarvitseeko minun edes mainita kirjan kielestä mitään? Hienointa kerrontaa ikinä, jopa Turtschaninoffin omalla mittapuulla. Ja se mittapuu jolla minä Turtschaninoffin kerronnan laatua mittailen on oikea nykyajan versio Baabelin tornista. Sitä ei noin vaan ylitetäkään.

Sitten vielä muutamia erityishuomioita kirjasta. Arra on eräällä tavalla hyvin koukuttava teos. Aina silloin tällöin nappaan Arran hyllystä ihan vain lukeakseni jonkin suosikkikohdistani uudelleen (suosikkikohdat = suunnilleen koko kirja), ja yhtäkkiä huomaan lukevani sitä läpi jo kymmenettä kertaa, ihan vahingossa. Syynä tälle on luultavasti Arran altavastaajan asema läpi koko kirjan. Aina kun hän saavuttaa jonkin uuden asteen itsetuntonsa kasaamisessa, lukija tuntee olonsa hyvin ylpeäksi Arran puolesta, ihan vain jotta parin sivun päästi vasta saavutettu onni tuhotaan jollain pirullisella keinolla ja Arra syöksyy entistä pahempaan syöksykierteeseen lukijan suureksi tuskaksi. Kirjaa voisi siis kuvata äärimmäiseksi tunteiden vuoristoradaksi, ja erästä kaveriani lainatakseni: "Tekisi mieli heittää se oikein kunnolla seinään mutta kun se on niin hyvä ettei voi!" Niin, Arran ainoa vika on mahdollisesti juuri se, että se on liian hyvä heitettäväksi seinään, jonka todellakin ainakin itse tahtoisin tehdä useampaankin otteeseen kirjaa silloin tällöin lukiessani. Ensimmäisen kerran noin sivulla 40, ja viimeisen kerran kirjan viimeisen lauseen kohdalla. Ja keskimäärin noin joka toisella aukeamalla sillä välillä. Arran loppu on kyllä äärimmäisen kaunis, ja kirjan lopetettuaan lukija kokee kyllä olonsa tyytyväiseksi, mutta viimeinen sivu (etenkin se kirottu viimeinen lause) ovat sellaista henkistä kidutusta, että niiden jälkeen saattaa kokea halua rikkoa tavaroita, etenkin jos lukija on hyvinkin sisällä kirjan maailmassa sen loppuessa. Monet sanovat kirjan loppuvan liian nopeasti, mutta minusta näin ei ole. Loppu on juurikin täydellinen, mutta kiduttavan katkeransuloinen.

Arra on siis minusta kaikkien aikojen paras kirja Jäänpuskijoiden ohella (arvostelen senkin tässä joku päivä (lue: vuosi)), ja toivoisin jokaisen kirjoista pitävän edes yrittävän lukea sen. Jos et ole lukenut Arraa, olet jäänyt jostain paitsi.

Turha tälle kai on edes arvostelua laittaa. KAIKKI KOHDAT 100%

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Anache



Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Alkuperäinen nimi: Anache - Myter Från Akkade

Julkaistu: 2012

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Marja Kyrö

Sivumäärä: 523

Kirjoitin tässä äskettäin erittäin mairean arvostelun Maria Turtschaninoffin Finlandia Junior -voittajasta, Maresista. Vaan kuinkahan mahtaa olla pari vuotta vanhemman Anachen laita? Onko mahdollista, että jokainen Turtschaninoffin kirjoittama kirja on yhtä kirjallisuuden ilojuhlaa?

Anache kertoo nuoresta Akkadi-tytöstä Anachesta ja hänen kasvamisestaan aikuiseksi naiseksi. Hyvin läheisenä teemana kirjalle on myös naisten asema akkadilaisten kulttuurissa. Kirjan pohdinta naisten asemasta tuo hieman mieleen Maresin, mutta Anachen tarina pyrkii löytämään aiheeseen uuden, suorastaan hyvin kummallisen lähestymistavan. Kun Maresi oli hyvin suorasukainen sanomansa kanssa, Anache etsii uudenlaisen näkökulman, ja vie tarinan melko odottamattomille raiteille. Kirjan juoni on hieman monimutkainen ja kirja taitaa olla myös Turtschaninoffin sivumäärältään pisin. Maresi ja Arra ovat molemmat reilusti alle 300-sivuisia, mutta Anachessa on tekstiä jopa yli 500 sivun verran. Aluksi olisin saattanut sanoa juonta ehkä hieman pitkitetyksi, mutta kun olen antanut kirjan muhia mielessäni nyt jo yli kuukauden verran on pakko sanoa, että jokainen sivu käytettiin juuri oikean tunnelman luomiseen. Kokonaisuus vaikuttaa loppuun hiotulta vaikkakin itse tarina on paljon rosoisempi kuin hyvin lämminhenkisessä Maresissa. Elämä Akkadien heimoissa on karua, ja kirja tuo sen juuri oikealla tavalla esiin. Kun tarkemmin ajattelee, tästä kirjasta päällimmäisenä minulle on mieleen jäänyt juurikin tuo Anachen elämän karuus ja onnettomuus.

Anache on Turtschaninoffin päähenkilöistä ehkä luonteeltaan karkein kuten koko tarina muutenkin. Maresi oli päähenkilönä hyvin elämänhaluinen ja lämmin kun taas Arra oli mystinen ja sympaattinen. Anache kuitenkin on todella surullinen henkilö, ja hän käy elämässään läpi monenlaisia ilon ja surun hetkiä, enimmäkseen surun. Anachen elämää seurataan myös melko pitkä tovi - arvelisin että noin 15 vuotta - ja sen aikana päähenkilöön ehtii todella joko tykästyä tai kyllästyä, tässä tapauksessa tykästyä. Kuten Maresissakin, koko kirja on päähenkilönsä näköinen, kylmä, hyytävä ja karkea.

Kirjan miljöö onkin sitten ihan omaa luokkaansa. Akkadien maa on todella karu eikä elämä siellä ole kovin onnellista, ei ainakaan yleensä. Kyse tuntuu olevan enemmänkin selviytymisestä kuin elämisestä mutta kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu pitävän sitä huonona asiana. Oikeastaan olen iloinen siitä, ettei kirja nostanut tätä aihetta muiden yläpuolelle, se kun on jo niin nähty. Sen sijaan tarina keskittyy teemoihin, joista osaa on joskus jossain määrin jo käsiteltykin mutta ei aivan tällä tavalla. Kirjan tarina tuntuu alusta loppuun tuoreelta ja uudelta, etenkin loppupuolella on monia erikoisia tapahtumia ja henkilöhahmot kehittyvät välillä hyvinkin odottamattomalla tavalla.

Turtschaninoffin kerronta ansaitsee taas kerran täydet pisteet. Tapa jolla tämä karu ja ankea tarina on kerrottu on yksinkertaisesti sanottuna ikimuistoinen. Tyyli ei kuitenkaan ole täysin samanlaista kuin Maresissa vaikka sama runollisuus on yhä pohjalla. Kirjan tarinan mukaisesti myös kerronta on hieman karua, korostaen tunnelmaa entisestään. Oikeastaan voisi sanoa, että Turtschaninoffin kirjat ovat aina kokonaisvaltaisia kokemuksia. Kun useimmista kirjoista jää pitkäaikaisesti mieleen vain jokin yksittäinen henkilöhahmo tai juonenkäänne, niin Turtschaninoffin kirjoista jää aina päällimmäisenä mieleen tunnelma, joka koostuu niin juonesta, henkilöhahmoista kuin kerronnastakin. Anachen kohdalla tämä tunnelma on karkeutensa takia erittäin voimakas, eikä varmaan ole kulunut vielä päivääkään lukemisen jälkeen, ettenkö olisi ainakin kerran huomannut ajattelevani kirjaa, pääosin mieleen painuvan tunnelman tähden. Kirjan muistissa pysymiseen auttaa myös se, että kirja ei lopussaan vastaa aivan kaikkiin kysymyksiinsä. Esimerkiksi osa Anachelle esitetystä ennustuksesta jäi minulle vielä hieman avoimeksi, tai sitten ei vain ole osannut tulkita kaikkia kirjan tapahtumia oikein. Niin tai näin, pysähdyn miettimään avoimeksi jääneitä kohtia yleensä melkeinpä joka päivä, joten kirjaa on siis melko vaikea unohtaa. Ikimuistoinen tapaus, näin hienommin sanottuna.

Anachessa on myös paljon enemmän toimintaa kuin muissa Turtschaninoffin kirjoissa, ja toiminta on välillä myös melko raakaa. En siis todellakaan suosittelisi kirjaa nuorille lapsille sen rankkojen teemojen ja välillä melko "iljettävien" yksityiskohtien takia. Toki jos uskot lapsen olevan valmis lukemaan jotain aikuismaisempaa mikä ettei, mutta moni kohta voi hämmentää lasta suuresti. Kyseessä on siis enemmänkin nuorten kirja, ihan jo suuren sivumääränsä takia.

No onko Anache yhtä hyvä kuin Maresi? Hilkulle menee, mutta ei ihan. Anachen jättämä jälki on kyllä suurempi, mutta Maresin lämminhenkisyys tuntuu kuitenkin miellyttävämmältä kuin Anachen kylmyys. Anache on paljon aikuismaisempi kirja ja se näkyy kaikissa kirjan osa-alueissa. Anache kannattaa siis ehdottomasti lukea jos haluaa vaihteeksi jotain vähän erilaista ja odottamatonta. Päällimmäisenä nousee kuitenkin mieleen, että on ilo nähdä kerrankin kirjailija, joka kykenee tekemään monenlaisia tarinoita ja onnistuu aina!

Juoni: 95%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 90%

Henkilöhahmot: 95%

KOKONAISUUS: 95%

  

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Maresi: Punaisen Luostarin Kronikoita

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Alkuperäinen nimi: Maresi: Krönikor Från Röda Klostret

Kirjasarja: Punaisen luostarin kronikoita

Julkaistu: 2014

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Marja Kyrö

Sivumäärä: 212

Takakannesta:

Kirjan sankaritar Maresi on tarkkasilmäinen ja tiedonhaluinen tyttö. Hän asuu pienellä saarella Punaisessa luostarissa, jonne miehillä ei ole pääsyä. Eräänä kevätaamuna luostariin saapuu säikähtäneen oloinen tyttö, Jai. Vähitellen selviää, että Jai pakenee isänsä järjetöntä raivoa. Hurjaakin hurjempi tapahtumasarja käynnistyy, kun horisonttiin ilmestyy suuri purjelaiva - ei kai Jain isä joukkoineen ole tulossa? Maresin ja koko yhteisön neuvokkuus ja rohkeus pannaan äärimmäisen kovalle koetukselle.

Maresin vahvan tarinan suurena teemana on itsensä löytäminen - ja itsensä ylittäminen. Runollisen kaunis mutta henkeäsalpaavan jännittävä kerronta on lajissaan täysin kansainvälistä tasoa.

Jos minulta kysytään, niin jo pelkästään se, että kirjailija on suomalainen viittaa vahvasti siihen, että kirja tulee olemaan masentunut, kurja, karu, kummallinen - toisin sanoen huono. Paitsi jos kyseessä on Maria Turtschaninoff. (Nyt kun tarkemmin mietin, niin kyllä hänenkin kirjansa OVAT lähes aina masentuneita, kurjia, karuja ja kummallisia - mutta ne eivät ole koskaan huonoja.)

Maria Turtschaninoff on suomenruotsalainen (niin, ehkä tuo selittää sen, miksi kirjat eivät ole huonoja) kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa ruotsiksi. Hän myös voitti Finlandia Junior -palkinnon Maresilla vuonna 2014. Silti Maresi ei ole syy sille että pidän Turtschaninoffin kirjoja suomalaisen kirjallisuuden valopilkkuina. Itse asiassa ensimmäinen Turtschaninoffin kirja jonka luin oli Arra, joka oli ehdolla vuoden 2009 Finlandia Juonior-voittajaksi. Jostain kumman syystä Arra ei kuitenkaan voittanut palkintoa, vaan Turtschaninoffia lykästi kunnolla vasta Maresin kohdalla. Itse kuitenkin luin Arran 8. -luokalla ihan sattumalta. Nappasin kirjaston hyllystä sattumanvaraisen kirjan, ja se sattuikin olemaan Arra, kirja josta en ollut koskaan kuullutkaan. (Muistan luulleeni Turtschaninoffin olevan saksalainen, kiitos kummalisen sukunimen.) Luin kirjan ja se on vieläkin minusta kenties paras kirja minkä olen koskaan lukenut. Minulla oli siis todella korkeat odotukset Maresia kohtaan kun lopulta sain sen luettavaksi marraskuussa. Mutta onko Maresi läheskään yhtä hyvä kuin suorastaan taivaallinen Arra?

Maresi on siis ensimmäinen osa Punaisen luostarin kronikoita -trilogiassa, jonka toinen osa, Naondel nimeltään, ilmestyy käsittääkseni keväällä 2016. Naondel on luultavasti eräänlainen esiosa, ja kolmas kirja tulee oletettavasti olemaan jatkoa Maresin tarinalle.

Maresin maailma on sama kuin Arrassa ja Turtschaninoffin eräässä toisessa fantasiakirjassa jonka marraskuussa luin, Anachessa. Anachessa ei ollut juuri lainkaan mainintoja Arrasta muutaman maan nimeä lukuun ottamatta, mutta Maresissa itse asiassa jopa viitataan Arraan ja Anacheen lyhyesti vanhoina legendoina, mukava pikku yksityiskohta.

Tarina itsessään on melko yksinkertainen, mikä todellakin oli tervetullutta. Kesäkuussa aloittamani lukemismaratonin aikana olen lukenut paljon kirjoja, jotka panostavat monimutkaisiin ja äärimmäisen rönsyileviin juoniin - Harry Potterit, näin esimerkiksi - ja vaikka pidänkin monimutkaisista juonista aivan valtavasti, niin tuntui silti todella miellyttävältä tutustua taas hieman yksinkertaisempaan tarinaan. Ei Maresi kuitenkaan liian yksinkertainen ole. Kirjassa on vain yksi selkeä tarina, ja aina välillä se vihjaa mahdollisiin jatko-osiin, mutta tarina keskittyy kuitenkin vain keskeisiin tapahtumiin.

Maresi on mielestäni todella hyvä päähenkilö. Hän on hyvin aikuismainen 13-vuotiaaksi tytöksi, mutta hän ei missään vaiheessa vaikuta tekaistulta. Arraan verrattuna hänen tarinansa ei ehkä ole aivan yhtä traaginen, mutta hänessä on silti aivan riittävästi syvyyttä. Jos Maresia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi lämmin. Sama koskee koko kirjaa. Tälle on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin se, että Maresi on hyvin samaistuttava kertoja, ja vaikkei kirjassa huumoria taida juuri ollakaan, niin silti se onnistuu viihdyttämään omalla erikoisella tavallaan. Ja tämä taas johtuu kirjan kielestä. Siinä taisikin tulla esille pääsyyni sille, miksi jumaloin Turtschaninoffin kirjoja niin paljon. Hänen kerrontansa on äärimmäisen kaunista, enkä muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa. Mutta todella suurta kiitosta ansaitsee myös suomentaja Marja Kyrö, sillä hän osaa täydellisesti tuoda esille kirjan kauniin kielen, eikä kirjaa todellakaan uskoisi pelkäksi käännökseksi.

Kirjan sanoma on myös mielenkiintoinen. Kirja on äärimmäisen feministinen, ja miehet kuvataan pääosin julmina raakalaisina. Toki mukana on myös monia hyviä miehiä, kuten esimerkiksi Maresin isä, mutta silti suurin osa miehistä osoittautuu naisia alistaviksi julmureiksi. Erikoinen näkökulma, ottaen huomioon, että kyseessä on nuortenkirja, jonka myös monet lapset varmasti lukevat.

Huomion arvoista on myös kirjan väkivaltaisuus. Arrassa ei ollut juuri lainkaan fyysistä väkivaltaa, mutta Maresi (siis kirja, ei henkilö) ei pidättele mitään, vaan väkivaltaa on paljon, ja etenkin nuoremmille lukijoille se voi olla todella järkyttävää. Kirjassa on myös monia muita lapsille sopimattomia yksityiskohtia (esim. seksuaalista väkivaltaa, elävältä hautaamista jne.), että en suosittelisi alle 12-vuotiaille, enkä usko että olisin itse voinut nauttia tästä kirjasta kunnolla vielä senkään ikäisenä. Kirjassa on kenties jopa enemmän väkivaltaa kuin Anachessa, jossa oli aika paljonkin iljettävyyksiä. Jostain kumman syystä nämä melko shokeeraavat yksityiskohdat eivät kuitenkaan tunnu järkyttävän kirjan niin lempeää tunnelmaa lainkaan, kumma kyllä.

Ja vielä on pakko mainita kirjan miljöö ja uskomukset. Punainen luostari ja saari ovat molemmat upeita tapahtumapaikkoja, ja luostarin uskonto on todella mielenkiintoinen, mytologiasta puhumattakaan. Onneksi Naondelissa päästään kuulemani mukaan tutustumaan näihin myytteihin vielä vähän tarkemmin.

Maresi on siis kaikin puolin onnistunut ja ansaitsee todellakin Finlandia Juonior -palkintonsa. Maresi ei ehkä yllä aivan Arran tasolle, mutta väittäisin sen olevan lähes mahdotonta mille tahansa kirjalle. Kirja saattaa kuitenkin olla paras kirja minkä olen tänä vuonna lukenut, tai sitten vuoden paras on Terästuulen yllä, en osaa vielä päättää, mutta eiköhän sekin ajan kanssa selviä. Maresi on kuitenkin täydellistä luettavaa talvella. Tarina on niin lämminhenkinen, mielikuvituksellinen ja ihmettä täynnä, että se lämmittää talvipakkasilla kuin paraskin takkatuli.



Juoni: 95%

Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%

Henkilöhahmot: 95%

KOKONAISUUS: 100%