Kirjailija: Alastair Reynolds
Alkuperäinen nimi: Poseidon's Wake
Sarja: Poseidonin Lapset
Julkaistu: 2016
Kustantaja: Like
Suomentaja: Hannu Tervaharju
Sivumäärä: 715
Alastair Reynoldsin tuotoksien taso on... vavahdellut viime vuosina. Pääteasema oli huonohko, Muistoissa Sininen Maa tylsähkö, mutta Terästuulen Yllä oli hieno esimerkki siitä, mihin Reynolds kykenee kunhan pysyy tukevasti mukavuusalueellaan. Poseidonin Lapset oli minulle eräs vuoden odotetuimmista kirjoista, osittain siksi, että halusin nähdä josko Reynolds kykenisi vielä pitämään tason korkealla. Rapakon takana kirjaa ollaan haukuttu yhtä huonoksi kuin Pääteasemaa, mutta toisaalta myös lempikirjallani Jäänpuskijoilla on paljon vihaajia siellä suunnalla. Joten toivoin että haukkujat olisivat näitä aitoa taidetta ymmärtämättömiä barbaareja, ja kirja ei olisi ollenkaan niin huono kuin internet antoi ymmärtää. Vaan kuinkas kävikään...
Tämän uusimman tuotoksen juonen idea on erittäin mielenkiintoinen. Kaukaa, 70 valovuoden päästä, tulee viesti jossa pyydetään lähettämään paikan päälle eräs tietty henkilö, Ndege Akinya. Ndege ei usko selviävänsä matkasta, joten hänen sijaansa avaruutta valloittamaan lähtee hänen tyttärensä Goma ja Ndegen veli Mposi. On myös hyvin mielenkiintoisia epäilyjä siitä, kuka viestin lähetti. Matka järjestetään, ja perillä odottaa yllätys jos toinenkin.
Juoni kuulostaa siis perus Reynolds-kamalta, mutta siihen on myös tuotu monia yksityiskohtia maustamaan kokonaisuutta, kuten esimerkiksi yhä kehittyneet tantorit, älykkäiksi tehdyt elefantit. Silti, etenkin loppupuolella, juonessa on välillä joitain kummallisuuksia, jotka eivät aina käy järkeen vaikka miten yrittäisi. Ei mitään isoa, vain pieniä outouksia jotka on helppo antaa anteeksi. Toinen pienoinen vika on itse loppuhuipennus, joka on melko antiklimaattinen, ainakin välillä. Silti loppu onnistuu olemaan vaikuttava, vaikka kaikkia odotuksia ei ihan lunastetakaan. Loppuviimein hieman hillitympi loppu käy oikeastaan järkeen ja tuntuu oikein sopivalta. Juonella on myös monia käänteitä luvassa, jotka ovat todella erinomaisia.
Henkilöt eivät ole koskaan olleet Reynoldsin vahvuus, eivätkä ne ole sitä täälläkään, mutta hänen henkilönsä ovat aina parhaimmillaan miellyttäviä ja onnistuneita. Niin on tässäkin kirjassa, mutta yksi henkilö nousi mielestäni ylitse muiden. Hänestä en kuitenkaan kirjoita, ihan vaan etten paljasta juonesta liikaa.
Kirjan lopusta minulla olisi vaikka miten paljon sanottavaa. Mitään paljastamatta voin sanoa, että kirja loppuu Reynoldsille tuttuun tapaan kesken. Mutta yleensä lopussa avoimeksi jäävä asia on jokin, jonka lopputulos on meillä lukijoilla melkeinpä jo tiedossa (Aurinkojen Huone, Prefekti), tai voimme ainakin arvailla miten lopulta käy (Jäänpuskijat), mutta tämä kirja se veti ihan uuden mysteerin viimeisten kahden sivun aikana esiin eikä osoittanut aikomustakaan selittää lukijoille mitä ihmettä juuri tapahtui! Ja tavallaan juuri sen takia minun on hankalaa unohtaa tätä kirjaa, se loppu vain kummittelee mielessäni alvariinsa. Eikä Reynoldsilla taida olla aikomustakaan tehdä enää yhtään Akinya-kirjaa joten toiveet siitä että saisimme joskus vastauksia voi heittää yhtä hyvin kankkulan kaivoon.
Kirja oli joiltain osin sekava, mutta pidin siitä silti todella. Siinä oli hyvin uudenlainen, paljon raskaampi ja synkempi tunnelma kuin missään aiemmin lukemassani Reynoldsin romaanissa. Vaikka kirjan tarina on mittakaavaltaan todella laaja, se tuntuu välillä melkeinpä klaustrofobiselta, mutta jollain omalla, mukavalla tavallaan. Päähenkilöt olivat aika mahtavia, juoni oli hyvin mielenkiintoinen, ja loppu tyypillisen ärsyttävä. Tykkäsin siis todella paljon! En löytänyt kirjasta mitään niistä jenkkien marmattamista typeryyksistä, tai jos näin, ne eivät suuremmin vaivanneet minua. Siis eihän kirja täydellinen ollut, mutta oli se sen verran hyvä, että kirja on potentiaalinen ehdokas vuoden parhaaksi kirjaksi.
Juoni: 90%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%
Henkilöhahmot: 88%
KOKONAISUUS: 93%
