lauantai 14. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Talo järven rannalla - Kate Morton



”Jäniksen vuoden” jälkeen olen lukenut useita kirjoja, joista suurin osa on ollut todella hyviä. Olen lukenut Oksasen lähes erinomaisen ”Puhdistuksen”, VanderMeerin upean ”Hävityksen” ja myös Clarken kiinnostava ”Uhka avaruudesta” on tullut luettua. Toki mukaan on mahtunut myös joitain varsin epäkelpoja tekeleitä kuten Joensuun häkellyttävän tökerö ”Poliisin poika”, mutta mikään näistä mainitsemistani hyvistä kirjoista ei ole saanut minua innostumaan niiden kirjailijoista mitenkään erityisesti. Yritin kyllä lukea ”Hävityksen” jatko-osan mutta se osoittautui niin tylsäksi opukseksi, että luovutin sen suhteen ja päätin lukea sen loppuun vaikka sitten kun pääsen joskus 50 vuoden päästä eläkkeelle ja minulla on vihdoin aikaa jota voin surutta tuhlata tylsienkin kirjojen lukemiseen. Mutta yhden kirjan minä kyllä luin toukokuussa, yhden kirjan, joka sai minut kiinnostumaan sen kirjailijasta. Ja tämä kirja oli ”Talo järven rannalla” ja tämä kirjailija taas oli australialainen Kate Morton. ”Talo järven rannalla” on hänen viides romaaninsa.

Talo järven rannalla


Kirjailija: Kate Morton
Alkuperäinen nimi: The Lake House
Julkaistu: 2017
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 671

Sanon suoraan, että päällepäin Mortonin pikkuinen tiiliskivi ei vaikuta ihan sellaiselta kirjalta, josta minä mitenkään valtavasti yleensä nauttisin. Yleensä luen scifiä, salapoliisiromaaneja tai fantasiaa, eikä Mortonin teos kuulu oikeastaan mihinkään näistä genreistä. Silti kun näin sen kaupan hyllyssä, jokin siinä kiinnitti huomioni. Jokin sai minut nappaamaan sen käteeni ja lukaisemaan takakannen tekstin. Ja jokin takakannen tekstissä sai minut ostamaan kirjan. Ja lopulta toukokuussa sitten luin kirjan.

”Talo järven rannalla” on pitkähkö tarina, jonka ytimessä on pienen poikavauvan katoaminen brittiläisestä kartanosta kesäjuhlien aikaan 1930-luvulla. Tarinaa kerrotaan monen eri kertojan kautta ja kerronta hyppii vuosikymmeneltä toiselle, mutta pääosin tarinaa kertoo 1930-luvulla kartanossa asuvan perheen tytär Alice ja 2000-luvulla kertojana toimii yleensä kadonneen pojan mysteeristä kiinnostunut poliisi, Sadie, joka alkaa tutkia ratkaisemattomaksi jäänyttä mysteeriä uudestaan. Hänen lisäkseen myös nyt jo vanhukseksi ehtinyt Alice on kertojana yhä myös 2000-luvulla ja hänestä on vuosikymmenien saatossa tullut hyvin menestyksekäs rikoskirjailija.

Tässä kirjassa minua kiinnosti juurikin lapsen katoaminen ja siihen liittyvä mysteeri. Siispä onkin onni, että mysteerin ratkaiseminen on hoidettu mielestäni todella hyvin. Mysteeri tuntuu välillä hyvinkin monimutkaiselta ja ainakaan minä en arvannut mysteerin ratkaisua aivan heti. Arvasin joitakin juonenkäänteitä etukäteen tai ainakin osasin odottaa osaa niistä. Silti minun on pakko myöntää, että välillä kirja osasi johdattaa minua harhaan todella hyvin. Mysteerin ratkaisu oli mielestäni ihan hyvä mutta jos olen aivan rehellinen, niin mielestäni se olisi voinut olla parempikin. Osa kirjan ehdottamista ratkaisuista oli mielestäni jopa yllättävämpiä kuin se, joka lopulta päätyi mysteerin todelliseksi ratkaisuksi. Loppuratkaisu oli kuitenkin ainakin minulle täysi yllätys, joten siltä osin mysteeri oli todella tyydyttävä. Olen lukenut sen verran mysteeriromaaneja, että minua on nykyään todella hankala yllättää. Viimeksi siinä onnistui Agatha Christie romaanillaan ”Lordin kuolema” ja pakko myöntää, että myös ”Talo järven rannalla” onnistui siinä melko hyvin.

Vaikka kirjan tarina keskittyykin kadonneen lapsen mysteerin, niin silti sen yli kuuteensataan sivuun mahtuu paljon muutakin. Nämä muut juonen osaset ovat nekin toimivia ja tarinaa rikastuttavia elementtejä, mutta ne eivät kiinnostaneet minua läheskään yhtä paljon kuin kirjan ytimessä oleva mysteeri ja sen mahdolliset ratkaisut. Mielestäni ainakin pari sivujuonta olisi voitu poistaa kirjasta kokonaan ilman, että mitään oleellista olisi menetetty. Pikemminkin kirjasta olisi tullut paljon selkeämpi. Onneksi kuitenkin suurin osa näistä sivujuonista sai tyydyttävän loppuratkaisun.

Kirjan henkilöistä minulla ei ole paljoakaan sanottavaa. Sadiesta minulle ei syntynyt minkäänlaista mielikuvaa eikä Alicenkaan persoonallisuus tuntunut mitenkään mieleenpainuvalta. Sellaisia suurin osa henkilöistä oli, he olivat toimivia henkilöhahmoja mutta he eivät tule olemaan se syy miksi lukija muistaa kirjan. Yksi kertojista jäi kuitenkin hyvin vahvasti mieleeni ja se kertoja oli Alicen äiti Eleanor. Hänen lukunsa olivat aina todella kiinnostavia lukea ja niiden parissa viihdyin myös kaikkein parhaiten.

Kirjan mysteeri oli siis hyvä ja vaikka loppuratkaisu olikin yllättävä, niin silti se jätti hieman toivomisen varaa. Mysteerin pohtiminen oli siis ainakin minulle hieman viihdyttävämpää kuin sen ratkaiseminen. Myös henkilöhahmot olivat toimivia mutta suurin osa unohtui mielestäni varsin nopeasti. Vaikuttaa siis keskiverrolta kirjalta, jonka unohtaa varsin pian, eikö vain? Niin, siltähän se vaikuttaa mutta en olekaan vielä maininnut Mortonin valttikorttia. Hänen tarinansa on toki hyvä mutta se ei vedä vertoja hänen tarinansa tunnelmalle. Onneksi luin kirjan toukokuussa Etelä-Pohjanmaalla horisonttiin katoavien vihreiden peltojen keskellä vanhassa pihakeinussa istuen. Kirjan tunnelma heräsi todella henkiin kesähelteessä istuskellessani. Ja millainen tunnelma se onkaan. Se on pastellisävyjen ja haalean kesäillan virvoittava yhdistelmä. Kirjan miljöö ja kerronta huokuvat kesää ja versoilevaa vehreyttä ja nostalgiaa.

Lisäksi satuin löytämään lukiessani myös levyn, joka oli kuin luotu kirjaa varten. Kyseinen levy oli Lana Del Reyn mahtava Honeymoon ja jos koskaan luet tämän kirjan ja tykkäät kuunnella musiikkia samalla kun luet, niin kannattaa ehdottomasti kuunnella Honeymoon-levyä lukemisen ohessa. Eritysesti Salvatore, The Blackest Day ja Terrence Loves You kuulostivat siltä kuin ne olisi tehty juuri tätä kirjaa varten. Niiden tunnelma oli tismalleen sama kuin kirjankin.

Jokaisella kirjailijalla on jokin osa-alue jossa he ovat erityisen hyviä. Joillakin se on taito luoda erinomaisia juonia (esim. Alastair Reynolds), joillakin se on omaperäisten hahmojen luomisen kyky (esim. Rick Riordan) ja toisilla saattaa olla vaan lähes yliluonnollinen kyky luoda tekstiä, joka saa lukijan parkumaan silkalla täydellisyydellään (esim. Maria Turtschaninoff). Jokaisen hyvän kirjailijan pitäisi kuitenkin omata edes hyppysellinen kaikkia näitä taitoja. Mortonin henkilöhahmot ovat miellyttäviä ja juonikin todella toimiva mutta hänen oma juttunsa on selvästi hänen kykynsä luoda tunnelmaa sanojen avulla. Tykästyin hänen tyyliinsä niin paljon, että aloin lukea hänen aikaisempia kirjojaan ja tulen varmaan pian tekemään myös niille kaikille omat arvostelunsa. 

Loppuun sanon vielä, että jos luet jonkin Mortonin kirjoista, niin se kannattaa ehdottomasti tehdä kesällä. Yritin lukea tämänkin kirjan jo helmikuussa, mutta huomasin, etten päässyt oikein kirjan tunnelmaan kiinni kun pihalla oli kylmä ja lumi peitti maisemaa. Mortonin kirjat heräävät kaikkein parhaiten eloon vasta auenneiden koivunlehtien havinaa kuunnellessa ja isoäidin pihakeinussa istuen. Kate Mortonin "Talo järven rannalla" on oikeaa kesäkirjojen aatelia.

Juoni: 90%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 80%

KOKONAISUUS: 90%

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti