perjantai 2. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Jäniksen vuosi - Arto Paasilinna

Minun oli tarkoitus kaivaa tämä blogi naftaliinista vasta siinä vaiheessa, kun kaiken kirjallisuuden ylijumalatar Maria Turtschaninoff julkaisee seuraavan kirjansa. No ei minun olisi kyllä tarvinnutkaan odottaa kuin syyskuuhun asti, mutta luin tässä viikko sitten niin erinomaisen kirjan, etten voinut pidätellä itseäni. Eräs syy tälle äkilliselle kirjoittamispakolle on se, etten todellakaan uskonut pitäväni tästä kirjasta. Tai pikemminkin oletin, että tulisin arvostamaan tätä kirjaa, mutta en tulisi missään nimessä oikeasti pitämään siitä. Syy sille, että nyt kirjoitan on se, että pelkään muidenkin ohittavan tämän kirjan niin kuin minä olen sen ohittanut vuosien ajan. Sen haluan tällä kirjoituksella estää. Ja mikä onkaan tämä ihmeellinen kirja, jonka etenkin nuoret lukijat jättäisivät herkästi hyllyyn pölyttymään Sinuhe Egyptiläisen ja muiden suomalaisten klassikkojen seuraan?

Jäniksen vuosi


Kirjailija: Arto Paasilinna
Julkaistu: 1975
(Minulla oli vuoden 2000 painos josta löytyy myös upeita piirroksia jäniksestä tarinaa elävöittämään. Käsittääkseni ne puuttuvat ainakin suurimmasta osasta muita painoksia, tarkkaa tietoa asiasta minulle ei ole.)
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy
Sivumäärä: 190



Siinäpä se on, Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi. Suomalainen klassikko suomalaisesta miehestä ja jäniksestä. Jokainen sana tuossa lauseessa olisi saanut minut kokemaan pienoista pahoinvointia vielä muutama päivä sitten. Suomalainen klassikko on minun suussani ollut tähän mennessä lähinnä kirosana. Suomalaiset klassikot ovat väärällä tavalla ankeita ja ahdistavia. Niistä puuttuu kaikki lukemisen ilo ja riemu. Ne ovat joko suoria yltiörealistisia kuvauksia sodasta, tai sitten ne ovat joitain lähinnä sairaalloisia vertauskuvia sodasta. Kirja kertoo yleensä siitä, miten ylpeitä olemme sodasta tai miten vihaamme sotaa tai kuinka joku oli sodassa ja muistelee nyt sitä. Tärkeintä on, että kaiken pohjalla on sota. Suomalaisille klassikoille voisi antaa yhteisen lempinimen 50 shades of war. Ei sillä että niissä tapahtuisi mitään jumalanpilkkaa skandaalinhakuisempaa, vaan ihan puhtaasti siksi, että ne ovat suorastaan ihailtava kokoelma kymmenistä eri tavoista tunkea sota joka ikiseen paikkaan. Tämä oli siis käsitykseni vielä viime viikolla, mutta nyt on pakko myöntää, että olin mielipiteeni kanssa aivan ulalla - ainakin osittain.

Jäniksen vuosi alkaa, kun erään pääkaupunkiseudun lehden toimittaja Vatanen työkaverinsa kanssa törmää autolla jäniksenpoikaseen. Jänön takajalka menee poikki, ja Vatanen päättää jäädä metsään sen seuraan ja jättää taaksen ärsyttävän vaimon ja ankean kaupunkielämän. Vatanen ja jänis kiertelevät ympäri Suomea ja heille sattuu jos jonkinlaisia hassuja ja päättömiä sattumuksia.

Tämä kirja oli yhtä nautintoa alusta loppuun. Kyllä, sitä tämä oli. Yksi syy suurelle nautinnolleni oli se, että kirjassa ei koskaan käynyt niin kuin pelkäsin, vaan aina juuri niin kuin toivoin. Pelkäsin, että kirja olisi vain kokoelma hassuja pikku tarinoita joilla ei olisi mitään tekemistä keskenään. Toisin sanoen se olisi eräänlainen turhien tarinoiden sekamelska. Näin ei ollut. Toki kirja oli episodimainen, mutta yksikään osa ei tuntunut turhalta eikä irralliselta. Kaikki asiat tapahtuivat kirjan päähenkilölle. Kirjassa ei eksytty aiheesta. Juoni oli yhtenäinen. Eli siinä on yksi sudenkuoppa, jonka Paasilinna väisti hyvinkin mallikkaasti. Toisena minua arvelutti ajatus "hauskasta" suomalaisesta klassikosta. Olin lukenut Manillaköyden pari viikkoa ennen tämän lukemista, joten tiesin kyllä, että huumori ei ollut suomalaisille klassikoille täysin tuntematon käsite, mutta olin myös oppinut, ettei suomalaiseen komediaan kannata ikinä luottaa. Yleensä niiden taustalla on jokin syvällinen opetus, joka tuodaan lopussa esille niin haikeasti ja surumielisesti kuin mahdollista. Joka käänteessä pelkäsin siis jotain kamalaa tapahtuvan. En vain voinut uskoa, että suomalainen klassikko voi olla oikeasti hauska alusta loppuun. Ajatus tuntui ristiriitaiselta. Mutta niin vain oli.

Tarkemmin sanottuna voisin sanoa, että Jäniksen vuodessa oli koko ajan nähtävissä mahdollisen katastrofin ainekset. Voisin vaikka luetella tarkasti erikseen joka ikisen tavan, jolla Paasilinna olisi voinut kirjansa pilata ihan vaikka parilla lauseella. Katsokaas kun minulla oli koko ajan lukiessani päässäni ikään kuin pieni, mielikuvitukseni tuottama taskukokoinen 70-lukulainen suomalainen kirjailija. Tuo kirjailija koko ajan kuiski korvaani, että "tämä on suomalainen kirja, vieläpä klassikko. Nyt kaikki näyttää menevän oikein kivasti mutta odotas vaan, seuraavalla sivulla jänis varmasti jää traktorin alle, usko vaan, ja Vatanen ryhtyy onnettomana myymään itseään jossain Tallinnan kaduilla ja lopulta tappaa itsensä. Tai ainakin joku raiskaa Vatasen. Tai jäniksen. Tai Vatanen raiskaa humalassa jäniksen ja SITTEN tappaa itsensä jahka jänis tekee ensin itsemurhan. Niin siinä käy. Luuletko tosiaan, että tämä on hyvän mielen kirja? Tämähän on suomalainen klassikko! Eihän tästä kukaan muu voi nauttia kuin masokistit!", tai ainakin jotain sinne päin. No kuitenkin, tuollainen harhainen pienoinen ääni kokoajan nalkutti menemään kuin yli-innokas omatunto, ja pelkäsin jatkuvasti kirjan pilaavan itsensä. Ja tämä kaikki sen takia, että Paasilinna asetti henkilöitään alituiseen sellaisiin tilanteisiin, joista olisi missä tahansa muussa suomalaisessa klassikossa koitunut tuskaa, kitumista ja räytymistä niin päähenkilölle kuin jänöparallekin. Tai ainakin minun päässäni asustava masokismilla mässäilevä kirjailija hoki niin jatkuvalla syötöllä. Ja voitte kuvitella onneni, kun kirja ei sortunut moiseen. Tietenkään kirja ei aina ollut iloinen tai kevyt, mutta verrattuna hillittömään revittelyyn, vakavampien lukujen määrä on lähes olematon.

Nyt kun olen saanut paasattua riittävästi siitä, kuinka uskomattoman hyvä tämä teos oli ollakseen suomalainen klassikko, alan jauhamaan kaikesta muusta mikä tässä kirjassa sai minut hihkumaan riemusta. Ensimmäisenä jänis. Tämä ruohoa puputtava pitkäkorva on ehdottomasti yksi parhaista henkilöhahmoista ikinä. Sanomatta sanaakaan se onnistuu olemaan iloinen, hermostunut, häpeissään, vihjaileva ja jopa murhanhimoinenkin. Tuollaisen jäniksen jos löytäisin niin katoaisin kyllä itsekin sen kanssa metsään ja ilmaantuisin ihmisten ilmoille vain silloin kun Maria Turtschaninoff tai Alastair Reynolds julkaisee uuden kirjan tai kun jossakin jaetaan ilmaisia muoviämpäreitä.
Vatasen persoona oli minusta myös todella miellyttävä ja leikkisä ja suuri osa kirjan huumorista tuli juuri hänen taidostaan hallita tilanne kuin tilanne ilman vaikeuksia. Eli tosi kiva heppu josta jaksaa lukea, mutta ei Vatasesta ole sen jäniksen kanssa kilpailemaan. Sanoin yhdelle kaverilleni, että ilman jänistä kirja on  vain 5/5, mutta jäniksen kanssa se on 6/5, ja pidän mielipiteestäni yhä kiinni.

Mainitsin aiemmin pikaisesti kirjan episodimaisuuden ja se oli minusta eräs kirjan parhaista ominaisuuksista. Toki tykkään kirjoista jotka keskittyvät vain yhteen paikkaan, mutta on todella virkistävää lukea silloin tällöin kirjoja, joissa jokainen luku tapahtuu eri paikassa kuin edellinen. Tätä kautta pystyn myös hieman paremmin rajaamaan kirjan kohdat, joita pidin erityisen onnistuneina. Kirjan parhaita lukuja olivat mielestäni ne, jotka käsittelivät Rovaniemen sotaharjoituksia. Niiden aikana nauroin itseni puolikuoliaaksi useampaankin otteeseen. Myös alussa tapahtuva pidätys oli aika huvittava, ja pitää myös vielä erikseen mainita luku, jossa Vatanen opettaa Rovaniemellä Kurko-nimistä miestä uimaan. Aluksi luku vaikutti aika tavanomaiselta, mutta luvun loppu oli sen verran nerokas, ettei siitä voinut olla tykkäämättä. Mutta entäs kirjan viimeinen luku...?

Niin, lopuksi "muutama" sananen kirjan lopusta. En varmuuden vuoksi paljasta lopusta mitään tarkkaa, mutta kerron yleisen mielipiteeni siitä ja kerron myös hieman sen sävystä. Yksi asia joka voi joko pelastaa tai tuhota kirjan - ainakin minulle - on kirjan loppu. Joskus olen lukenut mahtavia kirjoja, joissa on ollut huono loppu. Ei sellaisesta kirjasta minun suosikkiani ikinä tulisi. Joskus olen lukenut keskinkertaisia kirjoja, joissa viimeinen sivu on ollut kirjan paras. Silloin kirjasta on jäänyt mieleeni hyvä kuva, ja jos kyseessä on esimerkiksi sarja, saatan hyvinkin tarttua toiseen osaan, jos ensimmäisen osan loppu oli hyvä. Loppu on siis kirjan tärkein osa. Monissa hyvissä kirjoissa on kuitenkin myös hyvä loppu, mutta eivät ne silti minun suosikkilistoillani keiku. Pelkkä tasaisen hyvä laatu ei nimittäin minulle riitä, se ei tee kirjasta erinomaista. Parhaat kirjat ovat sellaisia, joissa alku on hyvä, alun ja lopun välissä oleva alue on hieman parempi, ja loppu ei jatka samalla tasolla vaan korottaa sitä vielä entisestään. Tässä kirjassa tarinan tasoa mittasin sillä, kuinka hullu tai mielikuvituksellinen se oli. Ja pakko sanoa, että siinä missä aiempien lukujen loput olivat olleet huvittavia ja niissä tapahtuvat asiat vain hieman epärealistisia, viimeinen luku oli oikeaa hulluuden ja irrationaalisuuden riemujuhlaa. Sitä lukiessani minun teki mieli hajottaa huonekaluja silkasta riemusta. Kirjailija oli selvästi säästänyt parhaat jekkunsa viimeiseksi. Loppu oli nopea, mutta niin sen pitikin olla. Sen piti olla nopea, sekava, tärähtänyt ja riemukas. Ja se todellakin oli sitä kaikkea yhtä aikaa ja täydellä teholla. Lopussa tapahtuu sellaisia asioita, että niiden realistisuutta ei tarvitse edes epäillä. On selvää että loppu on pelkkää virne silmäkulmassa kerrottua kalavaletta, jonka taustalla piilee vähintään yhtä hillitön totuus. Kirjan loppu myös mukavasti jättää tarinan samaan aikaan auki, kuin myös selvittää tärkeimmät yksityiskohdat omalla, vekkulimaisella tavallaan. Viimeksi luin näin hyvän lopun vuonna 2013, ja silloin kyseessä oli Alastair Reynoldsin Jäänpuskijat. Kyseinen kirja tappelee tälläkin hetkellä suosikkilistani kärkisijasta Turtschaninoffin Arran kanssa, jonka loppu löi minut ällikällä vuonna 2011. Ja nyt Jäniksen vuosi liittyy tuohon kunniakkaaseen joukkoon kilpailemaan ykkössijasta. 

Jäniksen vuosi on oikeasti hauska. Jäniksen vuosi on oikeasti viihdyttävä. Jäniksen vuosi on oikeasti hyvä. Jäniksen vuosi on oikeasti yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Siinä neljä lausetta joita en uskonut koskaan sanovani. Mutta nyt sanon.

Juoni: 100%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100% (harmi kun ei voi antaa enempää)
Henkilöhahmot (toisin sanoen jänis): 100%

KOKONAISUUS: 100%



PS. Olipas mukava kirjoittaa tänne pitkästä aikaa. Saatanpa tehdä tästä kirjoittelusta taas tavan (joka kestää korkeintaan pääsiäiseen asti jos vanhat merkit pitävät yhtään paikkansa) jos koulutöiltäni vain ehdin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti