Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Arra

Kirjailija: Maria Turtschaninoff

Alkuperäinen nimi: Arra - Legender från Lavora

Julkaistu: 2009

Kustantaja: Tammi

Suomentaja: Marja Kyrö

Sivumäärä: 256

Liekittelen aina sitä miten kovasti satun pitämään Turtschaninoffin teoksista ja etenkin Arrasta. Olisi siis enemmän kuin sopivaa tehdä Arralle aivan oma arvostelunsa. Saisin kerrankin kunnolla selittää, mikä tekee Arrasta niin ihmeellisen. (Aivan kuin en tekisi sitä joka toiselle sattumanvaraiselle vastaantulijalle, enhän toki.)

Maria Turtschaninoffin Arra kertoo tarinan mykästä tytöstä, Arrasta, jota kaikki väheksyvät, mutta jolle luonto antaa ylimaallisen kyvyn kuulla luonnon laulut. Siinä hienosti kiteytettynä kirjan perusidea. En mielelläni spoilaisi enempää, vaikka kirjan takakansiteksti kertoo likipitäen puolet kirjan tapahtumista. Joten takakantta ei siis kannata tarkemmin lukea, jos haluaa yhtään yllättyä.

Arra sijoittuu samaan fantasiamaailmaan kuin myöhemmin kirjoitetut Anache ja Maresi, eli tä maailma toisin sanoen luotiin Arran yhteydessä. Jokaisessa kirjassa maailma tuodaan kuitenkin esille aina eri valossa. Anache tuo esiin maailman karun ja julman puolen, kun taas Maresi kertoo enemmän lämminhenkisestä yhteisökulttuurista. Arra on kuitenkin aivan jotain muuta. Kirjan maailma on paljon enemmän sadun kaltainen kuin aiemmin mainitsemissani teoksissa ja tarina tuntuu jollain tavalla vanhemmalta, ehkä jopa myyttisemmältä. Lisäksi itse miljöö on vaihtelevampi ja omalla viehättävällä tavallaan runollisempi.

Kirjan tarina on yksinkertainen, mutta juuri kaikessa yksinkertaisuudessaan voimakas. Toisin kuin Anache ja Maresi, Arra ei sisällä mitään liian väkivaltaista lapsille, mutta silti suosittelisin kirjan lukemista vasta yli 12-vuotiaille. Eivät lapset Arrasta mitään traumoja saa, mutta kirjasta saa eniten irti kun sen lukee vähän vanhempana. Tällöin tarinan psykologiset puolet aukenevat lukijalle paljon paremmin. Ja vaikka kirjassa ei fyysistä väkivaltaa ole kovinkaan paljoa, on henkisen väkivallan käyttö sillä tasolla että sen ymmärtää varmasti paremmin vasta vähän vanhempana. Kirjan tarina siis on todellakin syvällinen ja koskettava, ja kaikessa lyhyydessäänkin kirja ehtii tekemään suurenmoisen vaikutuksen pahaa aavistamattomaan lukijaansa.

Kirjan henkilöhahmoista olisi myös ties kuinka paljon kerrottavaa. Ensimmäisenä tietysti itse Arra, joka on mahdollisesti Turtschaninoffin paras päähenkilö koskaan, tai ainakin heistä kaikkein kiehtovin. Hänen persoonansa on erikoisella tavalla hento ja voimakas samaan aikaan, eikä hän missään vaiheessa tunnu epäuskottavalta edes yliluonnollisten kykyjensä kera. Ja juuri yliluonnolliset kyvyt ovat se ainesosa, joka tekee hänestä niin mahtavan. Eräs hienoimmista ja kiehtovimmista naisprotagonisteista ikinä, sanoisin. Kirjan muutkin henkilöt ovat erinomaisia tapauksia. Päällimmäisenä mieleen jäivät etenkin Unna ja Evia. Unnan ystävällisyys oli todella mukavaa luettavaa, kun taas Evia oli niin onnistuneella tavalla raivostuttava ja julma, että hänestä ei voinut kuin jotenkin kieroutuneesti pitää.

Ja tarvitseeko minun edes mainita kirjan kielestä mitään? Hienointa kerrontaa ikinä, jopa Turtschaninoffin omalla mittapuulla. Ja se mittapuu jolla minä Turtschaninoffin kerronnan laatua mittailen on oikea nykyajan versio Baabelin tornista. Sitä ei noin vaan ylitetäkään.

Sitten vielä muutamia erityishuomioita kirjasta. Arra on eräällä tavalla hyvin koukuttava teos. Aina silloin tällöin nappaan Arran hyllystä ihan vain lukeakseni jonkin suosikkikohdistani uudelleen (suosikkikohdat = suunnilleen koko kirja), ja yhtäkkiä huomaan lukevani sitä läpi jo kymmenettä kertaa, ihan vahingossa. Syynä tälle on luultavasti Arran altavastaajan asema läpi koko kirjan. Aina kun hän saavuttaa jonkin uuden asteen itsetuntonsa kasaamisessa, lukija tuntee olonsa hyvin ylpeäksi Arran puolesta, ihan vain jotta parin sivun päästi vasta saavutettu onni tuhotaan jollain pirullisella keinolla ja Arra syöksyy entistä pahempaan syöksykierteeseen lukijan suureksi tuskaksi. Kirjaa voisi siis kuvata äärimmäiseksi tunteiden vuoristoradaksi, ja erästä kaveriani lainatakseni: "Tekisi mieli heittää se oikein kunnolla seinään mutta kun se on niin hyvä ettei voi!" Niin, Arran ainoa vika on mahdollisesti juuri se, että se on liian hyvä heitettäväksi seinään, jonka todellakin ainakin itse tahtoisin tehdä useampaankin otteeseen kirjaa silloin tällöin lukiessani. Ensimmäisen kerran noin sivulla 40, ja viimeisen kerran kirjan viimeisen lauseen kohdalla. Ja keskimäärin noin joka toisella aukeamalla sillä välillä. Arran loppu on kyllä äärimmäisen kaunis, ja kirjan lopetettuaan lukija kokee kyllä olonsa tyytyväiseksi, mutta viimeinen sivu (etenkin se kirottu viimeinen lause) ovat sellaista henkistä kidutusta, että niiden jälkeen saattaa kokea halua rikkoa tavaroita, etenkin jos lukija on hyvinkin sisällä kirjan maailmassa sen loppuessa. Monet sanovat kirjan loppuvan liian nopeasti, mutta minusta näin ei ole. Loppu on juurikin täydellinen, mutta kiduttavan katkeransuloinen.

Arra on siis minusta kaikkien aikojen paras kirja Jäänpuskijoiden ohella (arvostelen senkin tässä joku päivä (lue: vuosi)), ja toivoisin jokaisen kirjoista pitävän edes yrittävän lukea sen. Jos et ole lukenut Arraa, olet jäänyt jostain paitsi.

Turha tälle kai on edes arvostelua laittaa. KAIKKI KOHDAT 100%